XI.

Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.

Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.

Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.

Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin »Naapuri-Hällströmeiksi».

Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.

Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.

Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli unohtanut koko tapauksen.

Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu — mikäs se oli latinaksi?

Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.

Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko... hetiö, teriö, emiö... mikä heimo?

Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!

Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa — varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.

Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.

Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?

Ei — sitä hän ei tiennyt.

Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja, mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.

No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!

Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään. Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin, oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen vastaan.

Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja. Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan — siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse, ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa. (Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».) »Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista, totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään. Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia, jotka eivät tunnu hienoilta.

Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella. Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.

He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel — tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia. He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän kananpoikiaan.

Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa ympäristössään.

Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta, mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.

Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?

Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.

Noihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja talon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä. Hesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin pyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan ajatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut Hanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan leikkasi sormeensa.

Se johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä, missä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin lapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista», jonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli kuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa, ja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin lasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen anteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy huulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli ryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä toki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta olisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan.

Matlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara. Hän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja hartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei mitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä lähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän opetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa, milloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se ei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein anteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman tärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja jättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei — kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri häneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin hengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä itse sanoisi, kun kerran kotiutuisi...

Hartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä pahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi jännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu häneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon tunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan punaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne tunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain otti? — Niin.

Hesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä pitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet herneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi kissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat kertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka saattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi niitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan.

Danne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana ei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti pöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä. Oh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan vahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein perusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos häneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi vastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut, että mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin saanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan.

Hänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti Hällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä. Niissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä, että niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti pyörtynyt kauhusta.

Hessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä puhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa — tai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun. Ja ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia, että Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa.

Hänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään. Sillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa ja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli ihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat. Aina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin luvattomasta.

Naapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei oltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin satamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria. Hän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi pitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö oli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus!

Setälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin häneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena olentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku rakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön rakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan satamakapteenin talossa.

Malin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien kanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun vain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan Tyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen kanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella olevansa hänen seurassaan.

Malin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset hurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui seuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan pidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan kestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli aiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja kyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän teki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin piiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen.

Malin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja pitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas, että siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa. Hesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä.

Hän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan heti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin veljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä samassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen mielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin Jumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan näytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin, ylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki tyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta — tai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui hän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että Hessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta, jossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän oli Monika ja karthagotar yhtä aikaa.

Hän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi pojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni yhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa naapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä jonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla tavalla.

Mutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota. Kummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin kulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman mukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti kesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren »kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi kyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan epätoivon partaalle.

Hesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli satamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli hänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan purjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain oli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä eräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi, vaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun verran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat keskikaupungilla.

Tyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen kanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se komea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin oli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan vaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen täynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin kaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen kauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen sivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan.

Mutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno, ylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin julkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se vain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä hän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon huutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan ja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan keskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena sirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja järjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä näinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta ja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä matkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis jonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy olla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa kääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi koholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat ja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni itse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut merkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan perällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään.

Mutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes tytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu Tyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko antoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja kun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta kuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen nimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä, mutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan. Hesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia.

Näytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille kanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä laulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä »Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden sydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta — vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet toisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija», joka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja välinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain yksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella, että Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt hänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään — aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota vastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin tarvitsemaan.

Olisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin kilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä esim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin muinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät kasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon verrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen tarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua.

Mitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli niin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota tuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko hän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä koettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin.

Hän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin nyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat asetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli parastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä kirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea.

Piiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan nimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli höristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä Malinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän ollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli toinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu taas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää työnne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut: Onpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee kiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja piiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet alas.

Se oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen rakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli kiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt Kodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin.

Mutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän vaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä Malin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja katsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran tyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän oli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo saattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa. — Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta — Hällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma jättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien laineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli itkeä.

Toisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli tahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon loisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut ja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä oli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän hellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin käsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen hän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi. Hän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty viittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja ruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon tuntomerkkejä.

Oh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva avuttomuuden hetkinä!

Mutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada oleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia — olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän herrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut, kuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi, te kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt kohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään!

Niin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin poikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli pistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä ystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan. Syvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin asioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli usein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli kerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi. Vanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos yhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa! Matlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta se ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin.

Häntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta olisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut vaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut häntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut uhrautua.

Malinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän latinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää? Oh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän ainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti. Tuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä, kuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen läheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä kauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa tavoitella häntä enää koulun alettua.

Niin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat palanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka pitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen, päätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä hänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan kuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli myös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin mikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä nähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut harvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu tyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni käynyt römeämmäksi.

Lahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä tovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli juorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut sangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan ole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin olisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus.

He olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes Kilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin Inkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan, jos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen isänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä ja teki selkoa Puolan historiasta.

Juhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman rappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun turkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja löi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa, joka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi tekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes!

Pojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli kuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi. Entinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta kuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla kuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa hyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi kysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli... Helppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja oli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut. Hyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan »lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä.

Oli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori Fogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa.

Hesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli tullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat ruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla.

Heitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan klassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä, koskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä toisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita ja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja turhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän oli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita kuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä, runoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ — sillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli katsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet lähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se ennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Lehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan karheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui oppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin asioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui leveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa yli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että hän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin kirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin suotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio... Herra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori alleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi tämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla koristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt saivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja silloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen.

Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti. »Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.

Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys — se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä, ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!

Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja, jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin! Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.

Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi. Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime taistelujen selostamiseen.

Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella! Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!

Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta — kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?

Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:

Japaneesit Jantaissa kaivoja punttaa, Kuropatki laivallansa pakohon jo junttaa...

Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään. Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli talvi varhain.

Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta, ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär, Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk, karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...

He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_... kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa, »Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata, että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.

Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin — kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua — paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat »grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua, ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.

Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa. Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa. Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen. Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia. Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika, Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä — vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...

Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta — kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi halunnut tunteakaan häntä.

Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut, oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.

Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.

Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää. Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!

Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän sitä löysi.