XIV.

Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.

Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman. Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?

No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.

Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja. Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.

Paula, Paula!

Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti, joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma, joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin säikähtynyt riekkoparvi.

Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit. Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!

Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt niin hirveä rikos?

Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit pahaan välikäteen.

Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?

Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte hoitaa puttiikin...

Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!

Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan tietä eteenpäin.

Kalle pyörsi hevosineen takaisin.

Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.

Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.

Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä! Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?

Paula, minä tulin!

Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.

Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan, niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan, parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.

Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.

Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan. Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton, ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.

Käytkö sinä rippikoulua?

Käyn.

Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?

Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!

Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.

Enkö minä olisi saanut tulla?

Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut ikävä, toivottoman ikävä.

Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.

Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan kaulaan ja suuteli häntä.

Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?

Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen, että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään. Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.

Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei — päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista kuin nektari!

Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon — pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään. Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.

Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.

He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa, harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.

Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen, syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea saada selvää.

Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.

Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat toisiaan.

Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista. Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään, yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti, joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.

Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.

Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.

Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.

No... olemme siihen saakka salakihloissa.

Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin? Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se järjestettäisiin?

Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.

Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.

Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.

He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi keinon.

Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi, että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!

Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä, saisi nähdä.

Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa tilanteesta.

Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.

Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion kauppa.

Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua, niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.

Niin — niin se vain oli.

Taisit jo ottaa pusutkin?

Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten haasteltiin...

Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi kuvettaan silmät sikkarassa.

No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään ja mies matkaan!

Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana. Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä. Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.

Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta — minkäpä sille nyt...

Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille. Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.

Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu. Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota koskaan omakseen —?

Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa oli juoda elämän malja!

No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.

Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki taas loistavassa kunnossa.

Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen, missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä. Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla rakastunut, nuori mies?

Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.

Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.

Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain iskeneet toisilleen silmää.

Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän. Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä kurpomaan! Pyörä pois ja heti!

Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?

Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari sentään!

Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.

Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. — Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!

Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat — kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta — tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko maaherranläänin! Peijakas sentään!

Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...

Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo! — Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä. Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.

Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.

Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi! Millä hän nyt maksaisi velkansa?

Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies, pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!

Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta — ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.

Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra, vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän, Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei sulhasta vastaanotettu!

Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä kievareissa!

Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon, jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain. Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.

Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.

Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat tavallaan onnettomuustovereita.

Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut maistua maallaolo?

Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...

Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.

Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain vastaili yksikantaan.

Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime kerrallakin.

Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä nukkumaan ja koettaa unohtaa.

Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi onnettomuuden ja orpouden tunnetta.

Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin. Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.

Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.

Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin. Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.

Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.

Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi Hessen rintaa kuin veitsi.

Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu riepu.

Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.