VIII.

Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.

Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua. Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis, kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.

He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia. Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä, pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.

Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli. Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.

Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä. Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa. Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...

Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.

Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää iloiselta isän läsnäollessa.

Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.

Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa kohosi tunnelma pian kattoon.

Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke silmänurkassa ja nauraa hihitti.

Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti, mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.

Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua, vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?

Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!

Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan. Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa. Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin... lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä puslingit putoile!

Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.

Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut: Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:

Soomalainen sotamees on paremba kuin härra, kun hen on kelpanut keisarille kärran. Sumffaritira'la, niimpe taisi olla, sumffariti ritirati frallaalalei!

Hän oli huono suomalainen.

Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan. Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita — tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille. Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! — teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina, juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä, isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.

Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut... minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä huomenna saarnasikaan?

Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin — se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella, joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli liikutuksesta.

Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa. Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä, menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.

Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti lattialle.

Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa. Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti. Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta. Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.

Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa... sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin... mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...

Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää. Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.

Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin antoi ulkomaalaisen nimen...

Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias, ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä. Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.

Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi, mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira. Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen herkkää sydäntä.

Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka, sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon! Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin, jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan, oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei liikkunut ketään.

Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.

Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita — ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa. Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun »prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.

Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.

Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä. Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.

Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on! Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja siinä samassa sinä tulitkin.

Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa, jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan, mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.

Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa. Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.

Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä. Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten, hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen värssyyn.

Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui. Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.

Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla tavalla?

Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.

Tyttö ei voinut häntä käsittää.

Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...

Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi. Sehän merkitsi samaa kuin hullu.

Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan. Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.

Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.

Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.

Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.

Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi kummitäti.

Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin professoriksi!

Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden. Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.

Miksei sinusta voisi tulla pappia?

Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne, jotka eivät muuksi kelvanneet.

Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin pastorikin sellainen lahjakas mies...

Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.

Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui, kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari, jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta. He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista. Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön! Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...

Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut. Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle. Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet ristiin...

Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä! — Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi: Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!

Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä eri elämä.

Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon. Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei asettanut esteitä.