X.

Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi. Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.

Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä koulukirjoihinsa.

Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita — ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.

Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi». Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.

Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen, vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu _pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.

Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt. Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin — _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._ Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt! Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta.

Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi, jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim. kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se pysyi samana läpi koko koulun.

Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus. Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä; hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli suurenmoinen.

Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen... veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua poikien mieleen.

Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen paljon leijonaa.

Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta. Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban!

Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa, mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin sieltä nisukukko, kova kuin kivi.

Sellainen mies —juuri kuin Laaban!

Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut — se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä — tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.

Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.

Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset pujahtivat yli pihan — Viktorian luo.

He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.

He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin, kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta. Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.

Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.

Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän takana...

Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian tutustuisi!

Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias. Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli suloinen, äärettömän suloinen!

Viktoria, sir du den där pojken.

Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden seuralaiseksi!

Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!

Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan, lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor Viklund, byggmästare. Vai niin...

Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan, vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.

Vi bo där!

Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot — ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.

Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri. Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa kohtaan.

Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään, työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.

Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä. Niinkuin nytkin.

Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos häntä kutsuttiin.

Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.

Viktoria! huudahti hän.

Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen pöydän luona.

Läser du?

Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse unohti sen aina hänen läheisyydessään.

Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin antanut.

Du luktar bra!

Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten nauruun.

Doftar — ska' du säja.

Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi! Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin puusta pudonnut.

Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.

He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä se merkitsee.

Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin... jotakin...

Mitä?

Kyllä sinä tiedät.

Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin krapu.

Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.

Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.

No, miks'et voi sanoa, mitä se on?

Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli »kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.

Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa, rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.

Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.

Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?

Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos.

Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?

Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.

Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas. Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu, joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?

Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä, välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä, mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...

Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...

Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle, öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.

Tule mukaan!

Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?

Tule mukaan! Mennään yhdessä.

Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.

Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!

He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu. Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.

He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret? Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule käsitellyksi samalla mielellä.

Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.

Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?

Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin rata niillä. Siitä tulisi komea laitos.

Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.

No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?

Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!

Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi ehkä tuon lauseenkin suomentaa.

He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse rohkaisi mielensä:

Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja puna kohosi poskille.

Mikä lause?

Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...

Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa minua!

Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta hänen takkinsa napistakin?

Sano nyt!

Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä katua?

'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.

He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli kuullut Hessen sanat.

Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!

Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!

Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.

Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain jotakin.

Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.

Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.

Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän muuttoaan.

Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei välittänyt hänestä!

Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri. Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.

Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen.

Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä, ettei hän ollut ottanut niitä osille.

Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran, kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.

Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä... iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...

Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.

Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi rämäkästi:

Mieleni rientää maasta pois, kun katson taivasta. En enää täällä olla vois, en enää täällä olla vois. Koska pääsen vaivasta?

Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!

Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.

Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista vanhan vuoden loppua!

Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia käsiään.

Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.