III.

Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä sen korvasi nyt veljen odotus.

Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon, salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä. Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton. Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa... mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan, oli isä varannut hänen lähtiessään.

Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa. Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.

Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.

He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli nähnyt tulipalonkin ensi kerran.

Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.

Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle, vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari, jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski. Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne kärsinyt auttamattoman haaksirikon.

Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut vesiryöppyä niskaansa.

Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin. Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti, arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti, hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»! Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille — kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi ja savuaviksi raunioiksi...

Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.

Se se oli varjellut tuon talon.

Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit, ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä, hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?

Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään. Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.

Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä. Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.

He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti. Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä »hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä. Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä, sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.

Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...» Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira, nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä, hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, — tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen, mitä tuleman piti.

Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja, lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä, punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.

Se oli satumaista!

Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui: Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi: No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan, Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa, kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.

Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon. Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi, vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis, harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? — Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana, mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!

Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa, ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin — oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla... riemukkaasti, juhlallisesti.

Oli jouluaatto!

Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana, vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa toisaalle.

Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa, kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento, tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.

Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa. Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä ei Hesse sille keksinyt.

Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt: leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita hän oli sommitellut.

Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä, minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin... maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia. Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt. Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt. Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan kaikki muut eläimet vapisivat...

Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.

Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen. Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan. He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella, kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.

Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut. Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.

Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja housut.

Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja pilkanneet häntä.

Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt ookaamaan?

Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen, ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita käyttää...

Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.

Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia. Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen. Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki nappulat...

Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen, roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia. Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.

Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli rautatien takana.

Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat, tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset, saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...

Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti aina toisista.

Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen... vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks': ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja — näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä. Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan. Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan. Se oli eri vilskettä se!

Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.

Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä — mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka kelpasi!

Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.

Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.

Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti, että häneltä oli päässyt itku.

Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika... anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.

Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut — vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään kertoa...

Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi purjehti sisään.

Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.

Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja lämmitettiin.

Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:

Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä köyhdy.

Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli »kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.

Saiko niitä ottaa?

Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu tuprusi sisään.

Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa olla, mutta otin nyt tämän kerran.

Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan kasvateita.

Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä auttamaan, mutta kummi kielsi:

Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.

Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä. Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. — Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. — Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa... Ja sitten molemmat nauroivat.

Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon kuin äidistään.