XV.

Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.

Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut paljon hänen kanssaan.

Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.

Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas! Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?

Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.

Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä. Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.

Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...

Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi: »Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.

Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä. Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä, päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan. Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi penkille sorvin taakse.

Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen, varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.

Hessen selkäpiitä karmi.

Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä, kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä luita ja ytimiä myöten.

Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen lihaansa.

Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.

En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.

Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!

Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?

No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...

Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.

Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn »kontiksessa»!

Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.

Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.

Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä, pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?

Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.

Se oli hyvä.

Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä. Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen neiti oli leikannut.

Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen nuo mahtoi saada?

Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia ajattele.

Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.

Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja. Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?

Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire... eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.

Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele. Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.

He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut sille tuon nimen.

Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan. Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto ja Boulognen metsä.

Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee. Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat, ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja rynnistetään eteenpäin.

Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.

He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen, jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella, että hän rakastaa?

Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti se toistaa?

Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun sieluni elää siitä.

Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua noin rajusti.

Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen, hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona rakastikin.

Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.

Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!

He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen, kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.

Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika! Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä, pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.

Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen. Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.

Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa, värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.

Koko koski huppelehti kullassa.

Hesse... eikö ole kaunista?

Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.

Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet. Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.

Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia, tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin. Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.

Ja Hesse jäi.

Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.

Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.

Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti pääsi.

Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton vanhimmasta pojastaan.

Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.

Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!

Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti. Hän käsitti äidin tarkoitukset.

Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan, vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin. Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa. Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta tarpeeksi.

Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi, auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa? Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.

He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.

Mikä sinuun on mennyt?

Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.

Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa — räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.

Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:

Räätäli Pohti taivasta kohti matkamme käy...

Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin, vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...! Häntä rupesi naurattamaan.

Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.

Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.

Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä, puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä! Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen, verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.

Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.

Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.

Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken pisteliäästi.

Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?

No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin kiiliäinen!

Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi sisään.

Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?

Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.

Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri! Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän ihan vapisi.

Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään. Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin. Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!

Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän sieppasi lakkinsa ja lähti.

Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat palat! Narri, narri hän oli ollut!

Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?

Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?

No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta tulevaan miniäänsä tutustelemaan...

Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.

Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä pilkattu.

Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.

Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!

Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää, puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet tavallista kirpeämmin.

Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:

Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi...

Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen käärme!

Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu kaffe, min son, o' si glad ut!

Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.

Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta, eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa. Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan — sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!

Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle, pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi »anopin» neuvoa.

Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.