VI.

Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi soutelemaan.

Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.

Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli samanikäinen poika.

Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.

Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.

Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.

Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja nuorentuneina.

Sen sai pensseli aikaan!

Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä kieltä sitten?

Maalarien kieltä, sanoi Kalle.

Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.

Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti eriväristä maalia. Oliko keltaista?

Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen juovan saavin kylkeen.

Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?

Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.

Oh, vai sillä lailla!

Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä. Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.

No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.

Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty, mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.

No niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.

Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin souturetki Leppäsaareen.

Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona. Niitä piti katsella kauan.

Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä, käsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös, toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä... se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä oli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten — ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä vasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.

Se oli Simson.

Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.

Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa, niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä, vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?

Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.

Ahaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut: »En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille mitään.

Ajatella, että se osasi olla niin viisas!

No, kun sen oli Jumala käskenyt.

Niin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa kuvatusta tappiosta.

Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti uudestaan, ja tällä kertaa se lähti.

Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta, jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa. Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka oli isän serkku, asui siellä kesää.

Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen keinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.

Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo ennätyksenä.

Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli. Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.

Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän, Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.

Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.

Lökäpöksyt!

Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan, jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia, hyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?

Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi tekemään hänelle mitään pahaa...

Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! — intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua maihin.

Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman, johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen. Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.

Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon, kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt — huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi, kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa. Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.

Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään saalistaan.

Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä, lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita riittävästi!

Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta. Keitähän siellä mahtoi olla?

Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.

Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?

Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi rannalle.

Mitä te teette? Pois minun veneestäni!

Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale, huusi silmät säkenöiden.

Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää kiinni!

Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin eläisi.

Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!

Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.

Kenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista möykytti hänen päätään tantereeseen.

En sano!

Etkö sano?

Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.

Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot riuhtoa!

Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.

Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!

Uusi kepin isku.

Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.

Onko sun isäs rautatiellä?

On!

Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi: Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko saaren?

Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli... raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.

Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.

Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin eläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei vain tiennyt niiden omistajan nimeä.

Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat puristuksesta.

Missä te asutte?

Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli repeytynyt ja jalasta vuoti veri.

Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.

Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.

Kovakauluksinen nyökkäsi.

Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!

Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi ja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!

Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän nousi seisomaan ja huusi rannalle:

Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin rottarinkulat, pahan hengen vinkulat!

Älä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.

Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä oli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!

Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin. Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata...

Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin. Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin tehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle veljelleen...

Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.

Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa! Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla. Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi riisuttu kirkossa alasti...

Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren pojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty? Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi voinut sitä tehdä.

Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.

Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille. Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.

Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit, ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi te ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli sanonut moukkien niin tekevän.

Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut häneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.

Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.

En minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla.

Sellaista!

Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan katonharjaa kohti ja lausunut:

Tuut som haaver paarnen säär...

Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi ruotsiksi rukoilla!

Kuka sinulle on opettanut?

Tantte.

Kuka se oli?

Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.

Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt juosta kipittämään keskikaupungille päin.

Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat... sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki Hessen alakuloiseksi.

Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.

Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!

Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan. Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.

Tulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti!

Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella huviretkellä.

No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!

Hesse selitti matkansa tarkoituksen.

Kenen poika sinä olet?

Seppä Karlssonin.

Senkö, jolla on vaivainen poika?

Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.

Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.

Pidä nyt parempi kurssi...

Kyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.

Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella oli hänen työpaikkansa.

Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!

Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin. Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.

Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!

Joo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.

No, mitä nyt —?

Hesse kertoi tapauksen.

Tunsitko, keitä ne olivat?

En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.

Jaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?

Sehän se oli ollutkin pääpukarina.

Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua hän virkkoi:

Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa...

Niinpä niin.

He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan, ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat. Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo...

Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä. Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään köyhän elämästä.

_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli Mankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä, kiilloitettu kaulus.

Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!

Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa, tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan, vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina, aina...

Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.