XIII.

Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään. Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä. Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella olevista mökeistä.

Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa, koskematon kiveliö, korpi.

Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet. Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä kansaa!

Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha. Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?

Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon ohi... kukapa ne kaikki tuntee...

Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?

Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä, pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys, lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.

Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta pitemmälle matka kului.

Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen... kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois, lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen. Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!

Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat. Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.

Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin. Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän nukahti.

Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan... aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.

Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa... tällaisessa hyvässä vuoteessa.

Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.

Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia juodessaan.

Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.

Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut, mutta ei kehdannut.

Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka olikin rikas...

Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.

Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin ihmisiä puhuttelee.

Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää suoriutua taipaleelle ja pian!

No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan pikajalalla ehtii...

Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti.

Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan. Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti. Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas hiostuttava helle.

Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten. Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...

Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö karttui vielä Kitkan kirkolle?

Sinnekö herra on matkalla?

Sinne pitäisi yrittää.

Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa.

Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!

Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas. Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski, saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.

Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.

Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt. Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä, toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään. Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!

Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo, joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta, valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen — kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä, komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?

Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?

Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin valvovat läpi yön.

Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.

Iinatin... kauppias Iinatin.

No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.

Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön! Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä. Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin. Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä. Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka! Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.

Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin... loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä... paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa. Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne olivatkin jo tuntureita.

Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla... kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!

Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa. Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti — kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet... tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen ihmisten iloksi...

Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin tuon tiheän taloryhmän keskellä.

Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin... eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen seurue...

Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat, kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat täynnä tavaraa.

Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa. (Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.

Kalle!

Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän se Hesekieli on...