VII.

Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.

Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä tarkoin.

Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden: maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.

Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia rautatievaunuja ja vetureita.

Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén, pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin, musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten, hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä. Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi, ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta — kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa virnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska! Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!

Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö! Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan liikkeen pensselillään.

Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!

Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri, entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä. Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja, iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä, joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.

Sitä oli soma kuunnella.

Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!

Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.

Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' — keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.

Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään. Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla oli ollut korkea kuume.

Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.

Hesse, sinua haetaan.

Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.

Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu pajasta, ja hän oli jo mennyt.

Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan... se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan. Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...

Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki. Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja peloittavalta samalla kertaa.

Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.

Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina rakastanut häkkilintuja.

Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse, ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle päästyään hänen rohkeutensa petti.

Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat Hesselle tilaa.

Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.

Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä — ethän sinä kuole?

Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.

Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...

Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.

Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti. Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.

Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.

Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan anteeksi antaa?

Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!

Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä kaulasta.

Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.

Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?

Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.

Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei isä enää mene tillikkaan?

Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.

Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!

Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa minua ylemmäs...

Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää kallahti sivulle.

Hän oli kuollut.

Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:

Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!

Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.

Mit' on viimein kuolema? Se kuin tuskat lopettaa, viepi viimein vaivasta iloitsemaan taivaassa.

Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään tapaansa:

Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen kanssa.

Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.

Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin kysymyksiin.

Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu. Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa. Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan ei enää yhtä raskaasti painanut.

Savuojan kummi virkkoi:

Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi tullut itsensä elättäjää.

Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen esiin.