XVII.

Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me, Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi... Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen» aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista huolimatta.

Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava... Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.

Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet. Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan. Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos donaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa, esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.

Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.

Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.

Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on? Venäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on keksinyt?

Hesse omisti kunnian itselleen.

Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut viikset pullistuivat uhkaavasti.

Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä olet vapaaoppilas!

Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?

Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä, jotka kapinoivat esivaltaa vastaan!

Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.

Näytä kirja tänne!

Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja reunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt!

Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.

Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa, oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva maan päällä ja kaukana meressä...»

Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse. Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot, Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta vuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli lähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan, ja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana meressä...

Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä, joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta viisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta, innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän, joka olet taivaissa...

Ja nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn, kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...!

Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.

Miten kävi? huudettiin luokasta.

Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse ovelta.

Perkele!

Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär» kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.

Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin »kapteenin tyttären» seikkailut!

Tuonne taakse metsämaan sydämeni halaa. Siell' on mieli ainiaan, sinne toivon salaa...

hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti. Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni, katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.

Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja. Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:

Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus on kuulemma vaarassa...

Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut kurssiin.

Joo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se kerran oli kielletty.

Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.

Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori Kaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen!

Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille monia kokeneen sankarin.

Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.

Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu tehtävästään.

Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla, niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat olla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.

Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.) Poikien jännitys kasvaa.

Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä — niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) — sillä — tarve kohtasi häntä.

Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla oikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä naurattaa.

Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus! Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet. _Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi valmistuvia.

Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi, jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo gar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:

Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä.

Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti, vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.

Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas lentelivät tulitikun kappaleet olan yli.

Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?

Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen, unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito. Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?

Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut käsky kenraalikuvernöörin kansliasta.

Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille, koska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt oteltaisiin kerrankin Peten kanssa!

Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten» kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan. Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois! Täällä oli torikokous Ateenassa.

Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun. Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä opettaja kuskasi heidät pois.

Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa, santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi koko koulunkäynti!

Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.

Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin teidän käy hullusti!

Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee... minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys...

Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän. Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!

Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!

Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva, rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.

Ja pienoisista miehiä varttuupi vielä kerran. Ne on kuin nuolet kädessä väkevän sotaherran. Se kansa, maa on mahtava, joll' ompi näitä nuolia viinensä aivan täynnä!

Niitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen. Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän...

Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.

Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto: Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?

Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin käsiteltäväksi.

Jälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä. Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus! Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!

Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä, käskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja. Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden puolesta.

Niin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä... kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten voimakkaisiin vastalauseisiin.

Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!

Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!

Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.

Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.

Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.

Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki! Teemme lakon koko koulu!

Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin professori.

Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon, mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa, sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista, ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä. Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.

Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin numidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.

Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta kapinoida.

Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille, niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!

Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki. Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät säikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau — mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään, vaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein kädestä kiittämään. _C'est ça!_

Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä. Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona — tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen, todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.

Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön... koko ylöspidon.

Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä — pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.

Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti kyyneltensä lomasta.

Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei — päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_ asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.

Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse, sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No, sitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo valmistautunut...

Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki tavallisesti sitä tietä kotiinsa.

Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat väyliä yhä lisääntyvälle vedelle.

Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.