IX.

Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.

Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s. kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään oikeaa intiaanielämää.

He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!... ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin ympäri ja pujahti kotiin.

Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista. Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat, vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt Mercedeksiä ja Mirandoja.

Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa, niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan. Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.

Oliko jännittävä?

Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä suupielissä.)

Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.

Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.

Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.

Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana. Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele — tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'

Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa. Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään, vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän! Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä — sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan taivuttaa...!

No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta, ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän ahmien luki.

Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?

Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!

Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi Hesse.

No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.

Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.

Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella tiedolla teki?

No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui. Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain hyviä kirjoja.

Vai sillä lailla.

Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä se ollut yhtään jännittävää.

Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.) Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla, Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän juoksi kotiinsa.

Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen. Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood, ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan, niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan. Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä yksin kuten nuoren Ravenswoodin.

Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä. Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin seurasivat kirjojen henkilöt häntä.

Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää, vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä uhkasi Källi-Aapelin taholta.

Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia. Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan — juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.

Mikä sinulle tuli? Loukkasitko?

En — minun pitää vain mennä...

Olisi laskettu vielä muutama kerta.

En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.

Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla jaloin astellessa kotiansa kohti.

Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi katketakseen.

Menikö jänis housuihin?

Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.

Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja omituisesti naurahtanut.

Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?

Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän tämä mitään?

Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä sairastumista.

Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu, tietämättään.

Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui. Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.

Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta syömässä.

Kuinka monta?

Viisi.

No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän päiväpalkkaa.

En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin seuroja harva se ilta.

Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta, ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?

Kuka sellaista oli sanonut?

No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä meni köyhäintodistusta anomaan.

Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah — ja kenestä sitten olikaan puhe?

No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy lyyseota.

Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut mietteisiinsä.

Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.

Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.

Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.

Hän oli silloin toisella luokalla.

Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.

Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan se muutenkin paikallaan.

Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä. Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole — oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.