XVI.

Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle. Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa. Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan, että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä, niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.

Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...

Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.

Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa — varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja sen sisäistä elämää.

Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.

Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista, herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä. Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-, kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_ — se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.

Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.

Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.

Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva paljastettiin yleisen riemun vallitessa.

Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua. Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.

Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.

Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat kysymyksessä.

Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää — hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin Maija huomasi Hessen.

Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät, pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän viittilöi ja iski Hesselle silmää.

Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?

Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.

Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi paljon ihmisiä.

Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään. Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan. Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.

Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?

De ä' Matlinskan — disamma pietister...

Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut, kyllä se puolensa piti!

Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi korviaan.

Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa Luvattuun maahan...

Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.

Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...

Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan. Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.

Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa, kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä alhaalla seisovien muijien syliin.

Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt. Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä. Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina. Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti, hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.

Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö, kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi, joka uhmasi sortajia.

Jumala Suomea varjelkoon!

Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika, nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.

Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig.

Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen kansa vaipunut alas!

Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...

Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan. Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva. Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus, souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' — min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa! Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki. Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.

Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan. Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja kieliä, kreikkaa ja latinaa.

Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini, annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:

Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.

Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin rouvansa.

Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.

Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira. Hänhän riutui kahleissaan.

Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.

Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.

Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui. Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen, vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin! laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla on aina varastonhoitajan virka tiedossa...

Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa. Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen, niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan, aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen, ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää — niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.

Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin, kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_, Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä, sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut. Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.

Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello. Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon, ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:

Mellan England och Skottland, där seglade en brigg. Slitna var dess mäster och trasig var dess rigg. Kors i Herrans namn, den gick långsamt fram! Vi hurra' för den resan, när vi kom till Köpenhamn!

Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.

Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui hän sytyttäen paperossin.

Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä urheilusta.

Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen hommaan.

Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!

Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.

Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan puolelta.

Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa paperilippua.

Onko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen

Mitä? Sakrament... kuka sellaista tahtoo?

Tässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä.

Herrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti selittää: Ei sen pitänyt sellaista olla... tuota —

Hahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»... sakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! — _Engelskt tenn_ — englantilaista tinaa... sakrament!

Kyllä minä sen heti huomasin... muuten minä vain kysyin, selitti Hesse nauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan.

Fiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta... »enkelikiveä»...

Ja Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä ääreen.

Sellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan viettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää koulun alkua.

Jää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan insinöörille.

Mutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi ylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken.

Ja niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat erojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä.

Sillä pojalla on _fortuna_ matkassaan! Professorina se vielä istuu ja tentteeraa meidän poikiamme!

Hesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen lahjoistaan. Mutta — totta puhuen... sellaiset oli hänellä aikomukset: roomalaisen filologian professoriksi.

Ja sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius:

_Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio... anno Domini..._

Hemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se! Sakrament... ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä!

Teppo tulkitsi. Se oli vain _Æneis-runoelman_ alku, jota hän hiukan omavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin teräskynällä...

Mitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet?

Ei, ei... se kun hän vain oli omasta päästään...

Johan minä ajattelin, että —. Jaa... kukas se oli se roomalainen runoilija?

Vergilius.

Vergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet!

Ja Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen mietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli lisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä.