V.

Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa — vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!

Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen, hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt arvokkaan käytöksensä.

Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään. Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa, ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi. Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi vapisi joka liitoksessaan.

Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää, niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.

Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto, iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä. Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi. Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se kaipasi tovereitaan.

Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.

Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme, joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin — välistä koron kanssa.

Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää. Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän linnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan...

Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä... sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti, niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti ja pistettiin häkkiin.

Niin se kävi.

Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?

Eikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.

Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin aiheuttama jännitys.

Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen, joka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna.

Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän mitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta... jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se tapahtui. Hän kielteli Ottoakin.

Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.

Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?

Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa ja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo niillä oli häkissä kuin vapaudessa.

Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.

Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan. Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi, kun vanhin sisar niin kovin vaati.

Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista kuin Rommakon kiisket ja ahvenet!

Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.

Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.

Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä. Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi, röntynpyytäjä?

Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta vettä.

Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä rumineerauksesta.

En... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan muuta kuin silkkaa engelskaa!

Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat hampaat loistivat.

Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin taitava pyytämään.

Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa — kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken melkein halki!

Se oli hirmuinen päivä!

Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta. Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon sentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli sellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.

Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko hantuuki ihan punaisena verestä!

Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.

Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin. Minä en kärsi pilkkaa — en!

Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.

Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!

Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän talon ovea!

Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun.

Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla. Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan. — Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et myöskään kannata sitä hommaa.

Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta purren. Ja sitten hän lähti kaupungille.

Hesse pujahti Paulinille.

Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.

Näitkö Ottoa?

Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.

Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.

Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta aikaisemmin kuin oli aiottu.

Millä se löi? kysyi Hesse.

Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä tuli paljon verta.

Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.

Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja hänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä — saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin. Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi tullut röntynpyytäjä...

Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä! Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle.

Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen. Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.

Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu kamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä oli ruma arpi poskessa.

Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta, Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni, kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä, jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies, alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui. Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä: Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa — paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii, Alinaaa... kommo soovaa!

Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa. Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita. Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään. Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit takaisin Eenokin taskuun.

Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha, iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä — huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:

Ville stakkare mykky praa ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,

niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat! Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.

Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan. Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä, ettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja hoilotus täytti koko kentän.

Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja sen yhtä merkillistä elämää.