Part 11

Edellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti selitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi jäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät _»nuotioilla»_ tahi kuusenkuoresta kyhätyissä _»mehtä-majoissaan»_ täysissä pukimissa, miehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään lauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista, voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim. Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita vasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja lattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän välistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison siveellistä ryhtiä.

Mutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä olevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä, missä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten lähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se, että minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin kernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen. Sillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja kiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se olisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä, koskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti käytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä tiedustelleeksi.

Näistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen kertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli tapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten, etenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä havaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme ajan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi vaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli toisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen matkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli tarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen sananlaskukin tähän seikkaan:

»Autuas emännän vieras, vaivainen isännän vieras.»

Luultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen, vanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää uskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa ymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei kaikkea pidä käsittää ja tuomita vain *meidän* näkökulmaltamme, sillä joka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —

Silti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani käsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin toisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.

9. MAKKOLAN TIENOON SUOMALAISIA SUKUTARINOITA. JUTTUJA PAPEISTA. FRIDSHAMMARIIN JA MORAN KIRKOLLE. YÖLLINEN SEIKKAILU.

Tämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas matkaseikkailuihini.

Kello oli jo 8 illalla, kun saavuimme _Makkolaan_ (Qvarnberg), jossa poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, _Pekka Erkinpoika Härköinen_, nyttemmin _Rullbusk_, joka oli vanha sotamies, otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä, ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka vuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin sitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.

Aamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin isäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava, että suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti rukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat käydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen tunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän nöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä kieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne toimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia virsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja lukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi pitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin laulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.

Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he tiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet olivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa käräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle kuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin olivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden sellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita kaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta kirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä he surkeasti valittelivat; (relata refero).

He sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut _Yrjänä Matinpoika Makkoinen_ Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli asunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja perusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut Suomesta. Heillä oli kolme poikaa, _Erkki_, _Antti_ ja _Matti_. Heistä muutti Erkki, mennen avioliittoon erään _Pohjalaisen_ kera Lehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti Jöraninpoika. Hänellä oli poika _Pekka Eerikinpoika Makkoinen_, jolla oli kolme tytärtä, joista _Maria Pietarintyttärellä_ _Antti Antinpoika Hännisen_ kanssa Teenistä oli kaksi poikaa _Antti_ ja _Pekka_, jotka jakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä (Sandsjöstä) oli tyttäret _Maria_ ja _Kaisa_, joista edellisellä ja _Elias Tuomaanpoika Fejenillä_ Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki elävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika _Korpilla_ Tandsjöstä oli 5 lasta, jotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa hänen appiukollaan oli karjamajoja. _Antti Yrjänänpoika Makkoinen_, hänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu. Hänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid _Tossavaisen_ kanssa Fågelsjöstä, _Margareeta_ Elias Jämsän kanssa Rosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen Pekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet Kaarina Eliaksentytär _Jämsälle_, josta liitosta syntyivät _Kaarina_, _Margareeta_ ja _Elias_. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon asumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) saaden 5 lasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa. _Matti Jöraninpoika Makkoinen_, joka jäi taloon, oli ottanut osaa Kaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, _Matti Jöraninpoika_, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —

Tultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä) ja sain täältä kyytimieheksi _Korpin Ullen_ tai kuten nimen olisi pitänyt kuulua _Olli Korppisen_, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän oli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain, niin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä. Ratsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme Jämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat kaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt levitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi juhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata ensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen tekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo vetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja lähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat. He sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat menneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli nuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin kuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän Hämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.

He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja, toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat ennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.

Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että ensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti Martinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen hän antoi jälkimaailmalle muistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen suvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman nimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää ole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja Karjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut jonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi itse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän kuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä lähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota nimitetään _Autiomäeksi_, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin ollessa pyitä pyytämässä oli hän _Karjanharjun vuoren_ luota löytänyt lähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin kuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää, ennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.

Kolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies oli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään. Eräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän _huhuilemista_, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu toistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek kulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.

Ukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee tämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin eräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana asukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat kannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas appensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui kaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin kotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei Jämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti Martinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja minä kopioitsin sen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä maalisk. 22 p. 1627.

Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas, pakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt vanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16 killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.

Seuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät Fridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja elannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa Fridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme jutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen äitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut _Syöjättärestä_. Tämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei ukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea ihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt molempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa pellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien piti kehrätä yhtä hienoa lankaa.

Hän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta työnteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois peppuroijessaan.»

Niinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi yleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja raamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja hillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin raamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä rovastinkin, kuten edellä olen kertonut.

Mutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota: Moran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa. Eihän tosin tietä — tuskinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole mitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla mitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi vain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja ripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen kaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin, jolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran suomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.

Ja tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi _Carl Johan Ljungberg_ unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka kuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä tulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana maistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut liikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän jyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten kuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin vaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana Fågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus metsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä käkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa Herran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin vähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat armopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että säästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi Vapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä pitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus rectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.

Kun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan alkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein kannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän pöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi vähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä ristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui hän kesken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli jo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain, että pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän »hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin kauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua. Katsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo vaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli laskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki herätys kävi jo mahdottomaksi.

Neuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa hänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän »ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.

Seuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta, joko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen _»pohmelo»_, hän (suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla tavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja kuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista kiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan selästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön Orsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en tiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.

Kun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en voinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin ihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan. Rovasti vastasi:

»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän jälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä missä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»

»No miksikä sitten?» kysyin minä.

»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani huolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse pääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja sai aikaan täydellisen kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat kerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen tilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta lähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas saarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan tapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja melskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista pahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä oli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg menetti sekä kappansa että kauluksensa.»

Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi, ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut, pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten menettelevän.

Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta. Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä. Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.

Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi, etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety Ranskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle. Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen takaisin lähteelle.

Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis seitsemän penikulmaa.

Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää, inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se auttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin samaan huoneeseen nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —

Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka, mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —

Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen. Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.

Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin kuninkaallisen majesteetin lähettämä.

Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie, joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä takaisin hänen taskustaan.

Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi, sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie, joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼ penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä. Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.

Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström. Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi minua jäämään illalliselle.

Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla 1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli: *»Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna i Dalarne»*, päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen julkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa, viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari, jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän puhui taalalaisille.

Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi, enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä, Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari, jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään, oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle. Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.

Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen, mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne, taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli puhunut.