Part 3

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.

Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että suomalaisille.

Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana. Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina, oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat raivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet hyvinvointiin.

Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän, toiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:

Äitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli toisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka oli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).

Äitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan Spaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders Hindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin tuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin olen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin Svartnäsin ja Spaksjön perillinen.

Lars Nilsson.»

Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta 1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.

Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani _Munter_, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta kaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä tänä päivänä epäillään.

Nimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan rovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa hävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin minulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli pitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän paeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa. Tästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen ulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että Remmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen maineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon oli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden, jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden poissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen rakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo, joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä luuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän hiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen pohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston tietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen seikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään kotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten lohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki kuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä halveksimaan rikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei rajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja erottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.

Kun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti Munteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies. Kutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että äsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin tilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.

En ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs mies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni kyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin ruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan tulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä tervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi olevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea nimensä oli _Jaakko Pöyhöinen_. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja tummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä _Lintulahden_ taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas, mutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä kotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen _Munter_, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että hän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan kotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta pian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä oli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa selvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla myöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja tuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni yhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas toivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin hänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun olevan matkalla. Mutta toivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne. Ajatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä omistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita nähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi jäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut Remmerin lähdöstä.

Siitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi seuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren yli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan metsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa. Pääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman himon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he eivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka houkutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun, jolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä ehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen palaamista.

Munter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan, että olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen kannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi nimitettiin, _Hiirolaan_. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin hiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine laihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani, sai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon — kaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on jotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.

Tästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti heidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia, joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa lämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä. Luonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut, kuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen saaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin tuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi laiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille tuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin makaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden sekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon. Heidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia laitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai se jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille käytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme, jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset olivat pitäneet kuin ihmeenä.

Tehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä nyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava sysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät. Osoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon, että heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä poltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille paikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian laita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina peittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä tuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan. Kylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet, jotka pian itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää. Onpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat kuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on syynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus viljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan tehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä talot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan vieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on valmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat ovat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät palamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin ravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi. Suurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan röykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja sytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu viikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei se syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he tyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta hintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta vastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu hinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½ sysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että sysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun tuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt viljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee viekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei huomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit joitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden mittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää ole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat mieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin vaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun metsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.

4. HIIROLASSA, HYNNILÄSSÄ, Y.M. SVÄRDSJÖN SUOMALAISKYLISSÄ

Suomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla äsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei johtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava kirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on kaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven rannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi Helsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on alavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki Olavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea puhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin naapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän, vanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että sellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole kuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista päätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään ollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä alkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin alkuperäisestä käsitteestä. Esim. _rätta_ (ruots. rätt), _oikia_ taas merkitsi _höger_. Samoin _råkasta_ (ruots. _råka_) vastaten meidän sanaa _tavata_, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; _kalloa_ (ruots. _kalla_), mutta _kuhtua_ merkitsi luoksensa huutamista. Nämät olivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin ruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa heidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin samanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50 t. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja, kun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole ollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon enemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He käyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä virheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se puhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme siitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on ollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon murretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä he sanoivat esim. _viikahte_ eikä viitakke, _mehtä_ eikä metsä, messä j.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten _oatra_, (aura) _peä_ (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia sanoja, esim. _kippo_, joka merkitsi killinkiä, _pönky_, pitkähkö haasian seiväs, _nytteet_ y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim. _käen leipä_ [läipe!] oxalis acetosella, _taivaan kello_, campanula persicifolia, _ukon tuhnia_ l. _tuntira_ lycoperdon — — —, _mälläxiä_ y.m.

Mitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin svärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät suomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten _fisch_, kun piti sanoa _fisk_ j.n.e.

Vaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä. Kumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden välissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa. Pientä puukkoa he nimittivät _junkiksi_, suurta puukoksi. Kun vielä lisäämme _virsut_ (he käyttivät _tuohi-_ eivätkä _paulavirsuja_) ja _kontit_ (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä suhteessa olivat säilyttäneet.

_Hiirola_-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti vanhin ja on sen raivannut _Hiiroinen_, joka lienee ollut sukua kuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni kertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut _Matti_ Matinpoika, joka oli Suomesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat häätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli vanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka papisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset sukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli muutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders, Hendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta muuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on säilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin kaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin kaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan suomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine haaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan vieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin historiaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät vaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka aina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa äidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että hän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä mitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän on äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain isälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun ulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin keritsimillä.

Niinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki kansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi heidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää, kun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia nimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita nämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden seutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon- ja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla aivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset tiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valtakunnan säätyjen v. 1823 vaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä ja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja he päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.

Isäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti suomalaista nimeä _Antti Hiiroinen_, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten sukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan oli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta kukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun minua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä mitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan huvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän talonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin Svärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen sittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä suomen kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti mieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa ottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on toinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo Kaarina oli lämmittämistouhussa.

Saunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli tyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli mitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea mänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli naulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme alaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen isäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä 34, mutta niistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis siinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että suomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia viettäessään.

[Kuva: _Metsäsuomalaisia._]

Astuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä pintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon säteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana upotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului laitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven toitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan, autuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui taivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan kohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä yllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä häirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä siihen, ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme, saaneet ainuttakaan eläväistä.

Kun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme yhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla olevissa _Selkäsoaressa_ ja _Trummensoaressa_. Sain kuulla, että kaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja mäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla kylän laidalla on nimi _Kylkijärvi_, toisen, kalattoman nimi on _Valkiajärvi_. Sitä paitsi on lähettyvillä _Hauk'lamp_, _Särk'järvi_, _Jouht'järvi_, _Viäräjärvi_, _Hevolampi_, _Vehkalampi_ j.n.e. Kylän lähellä on _Kärmämäki_, _Hepokallio_ ja tehtaalle päin mennessä _Pohjoismäki_.

Mutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin siellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä tuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa. Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää. Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä, joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon. Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien juurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen punaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa hypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen minua katselivat.

Illempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun ympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka oli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja vähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui hankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä, jota eivät täysin hallinneet.

Myöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että _Viihmäeltä_. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja huviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun oli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit olivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme käyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra» y.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi n.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut sitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin kansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja kollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki piirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin: »Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten kaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja keikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta kertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät kätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi taas suuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää kömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin myöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.

Viimein ryhdyttiin _»sormusta kätkemään.»_ Minäkin otin leikkiin osaa. Kaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti kätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin vähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle, minä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi se annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani panttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi niiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se leikin sietää.»