Part 7

Sunnuntaiaamuna menin aamiaisen syötyäni naapuritaloon, missä piti pidettämän jumalanpalvelus. Siellä ei vielä ollut paljon väkeä koolla. Suurin osa oli suomalaisia, jotka sekä ymmärsivät että puhuivat suomea. Nämäkin puhuivat Savon murretta, mutta mielestäni ääntäminen oli nopeampaa eikä niin pitkää ja leveätä kuin svärdsjöläisten. Runoja ja loitsuja he eivät taitaneet, tai ehkä paremminkin vain sanoivat etteivät taida, mutta hyvin heitä miellyttivät ne, jotka minä luin, joten olisin kylläkin voinut vietellä koko seurakunnan jumalanpalveluksesta. Useimmat suomalaiset sananlaskumme he tunsivat ja miltei kaikki Savosta keräämäni. Mutta tainkaltaiset puuhat panivat heidät miettimään, mikä mies minä oikeastaan olin, sillä minun antamani tiedot näyttivät heistä mahdottomilta ja yhtä uskomattomilta kuin papistakin. Monet alkoivat epäillä olevani karkuri, joka pyrki Norjan puolelle. Ja eräs vanha ukko vei minut syrjään ja ilmoitti tuttavallisesti, että hän oli valmis tarjoamaan apuansa ja että hän oli saattanut monet onnellisesti rajan yli.

Pappi toimitti jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisesti kahden talonpojan toimiessa lukkareina. Hän saarnasi sielun kuolemattomuudesta ja mielestäni saarna oli seurakuntalaisille hyvin sovellettu. Vain jokaisen lauseen sorahteleva loppu, joka johtui puhe-elimien ominaisuuksista, oli minun korvilleni vastenmielinen. Kello 1 oli kaikki toimitettu, vaikka 60 seurakuntalaista nauttikin pyhän ehtoollisen. Lukusien ilmoitettiin alkavan klo 3. Talon isäntä oli siksi kohtelias, että kutsui minut papin kera päivälliselle, johon tietysti suostuin. Sillä aikaa kun pöytää katettiin, juttelin suomalaisten kanssa, joita eri tahoilta oli koolla n. 300 Ofvanåkerin, Oren, Orsan ja Färilan suomalaismetsistä.

He kertoivat tapauksesta, joka oli herättänyt kammoa ja kauhua ja jommoista metsissä ennen ei ollut sattunut. Anna Pietarintytär niminen vaimo, n. 60:n ikäinen, joka jonkun aikaa oli ollut omituinen, oli eilistä vasten yöllä hirttäytynyt tuvan kattoparruun. Kahden nuoren tytön (stintan), jotka makasivat peräkamarissa, piti aamulla mennä etuhuoneeseen kelloa katsomaan, kun he saivat nähdä tuon kauhean näyn. Pelästyneinä he juoksivat lähimpään taloon apua hakemaan, mutta taikauskoisesta kansasta ei kukaan ollut uskaltanut ottaa ruumista alas. Sen he luulivat kuuluvan rakkarin erikoisoikeuksiin, ja sellainen oli tuotettava aina Geflestä asti. Ainoa toimenpide, mihin he olivat ryhtyneet, oli se, että lähetettiin viestinviejä Färilaan heidän kirkkoherraltaan tiedustelemaan neuvoa tukalassa tilanteessa. Itsemurhan tehnyt riippui edelleen hirressä. Eipä siinä kyllin. He luulivat, että kaikki, mikä oli siinä huoneessa, missä murha oli tapahtunut, kuului rakkarille, paitsi mitä he alimman n.s. »tomtestocken»in alapuolelta saattoivat viedä pois. Minä ja komministeri Häggberg yritimme turhaan vakuuttaa heille molempien seikkojen mahdottomuutta. Mihinkään ei saanut koskea, ennenkuin he olivat kuulleet oman pappinsa mielipiteen.

Toinenkin surullinen, mutta paikkakunnalla tavallinen tapaus, joka siis ei vaikuttanut tunteisiin, kerrottiin, nimittäin että lapsi oli hävinnyt Råbergin kylästä, ilman että saatiin selville, mihin se joutui. Se oli jo ollut kolme viikkoa poissa. Luultiin sen eksyneen metsään.

Päivällisen jälkeen otin toiseen taloon mukaani vanhemmat ukot selvittelemään, mitä he tiesivät paikkakunnan vanhimmasta asutuksesta. Etenkin tahdoin saada selvää Färilan suomalaismetsistä, joissa en tällä matkallani tulisi käymään. Pääasiallisesti he antoivat seuraavat tiedot:

Helsinglannin Färilan kylistä merkittäköön seuraavat: _Huiskala_ (Södra Los 1. Loskog), 1 ¾ täältä pohjoiseen, jossa on 3 naapuria, 15 henkeä, on _Huiskainen_ nimisen suomalaisen raivaama. Siellä asuu vieläkin hänen jälkeläisiänsä, jotka ovat asuinpaikkaa myöhemmin laajentaneet.

Lähellä on nyttemmin autioksi jätetty kobolttikaivos. Tästä kobolttikaivoksesta, josta aluksi pidettiin niin paljon ääntä, kansa kertoi, että joku herrasmies — hänen nimensä lienee ollut Carl Mett, — luuli löytäneensä kultakaivoksen. Hän oli tehnyt kaikki suomalaiset alustalaisikseen. Tämä oli tapahtunut siten, että hän oli luoksensa kutsunut paljon herroja, joille hän oli pitänyt kemuja. Talonpojatkin oli kutsuttu sinne ja heitä kehoitettiin kirjoittamaan nimensä asiakirjaan, jonka sisällystä he eivät tunteneet. Suurin osa kirjoittikin. Vain kaksi, Elias Tuomaanpoika _Lehtomäeltä_ ja Olli Ollinpoika Kasakasta, tahtoivat epäilevinä ensin tietää, mitä se sisälsi. Silloin olivat vouti ja nimismies heitä keppi kädessä kaahanneet talon ympäri, joten näidenkin oli lopulta pakko kirjoittaa nimensä. Asiapaperi sisälsi sitoumuksen, että jokainen talonpoika kaataisi ja kaivokselle kuljettaisi 24 14 korttelin korkuista seiväsväliä 6 korttelin pituisia halkoja, joista saisivat seiväsvälistä perillä 4 killinkiä. Sitä paitsi piti heidän tehdä päivätöitä ja vetää hirsiä tehtaalle sen tultua käyntiin. Se oli ensimmäinen tervehdys, josta lähellä asuvat pian saivat tuntea ankaria seurauksia. Kun tehdas saatiin käyntiin, tuli sinne n.s. »suuria herroja» ja naisetkin tahtoivat päästä suuresta onnesta osallisiksi. Muun muassa kerrottiin falulaisesta rahastonhoitajan rouvasta, joka oli kulkenut Oren kirkolta 10 penikulman matkan siten, että hänet, hintelä kun oli, oli sidottu tuolille kahden hevosen vetämille purilaille, joita neljä suomalaista kuljetti, siten että kaksi, yksi kummallakin puolella, piti yllä tasapainoa. Meteorin tavoin tämä kaivos syntyi ja yhtä nopeasti se myös hävisi malmin loputtua. Suomalaiset, joilla on taipumusta selitellä kaiken taikuudesta johtuvaksi, luulivat häviämistä Elfdalin Högdalin suomalaisen Kustaa Eerikinpoika _Taijaisen_ työksi. Tämä oli käynyt käräjiä herrojen kanssa ja sanonut, että kaivoksen rikkaudet tulisivat vaipumaan maan uumeniin syvemmälle kuin syvimmän meren pohjaan.

_Alakylä_ (Norra Los), Qvarnbergistä 2 penikulmaa pohjoiseen, on _Kirjalaisen_, äskenmainitun Huiskaisen langon raivaama ja on siinä 3 taloa, 22 asukasta.

_Hännilä_ (Ten l. Tennskog), niukka neljännes Yli-Qvarnbergistä, on _Petter Bertelinpojan_ perustama. Hän lienee ollut Hännisiä. Täällä on nykyään 4 taloa, 20 asukasta, jotka ovat _Kirjalaisia_ ja maksavat veroa 5 markkaa 4 äyriä.

_Kirjalassa_ (Lillskog) 9 neljännestä Qvarnbergistä koilliseen 6 kaakkoon Huiskalasta, on 2 talonpoikaa, 19 henkeä ja maksaa se veroa 3 markkaa 2 ½ äyriä. Siellä asuu Kirjalaisia ja Seiloisia, joista viimeksimainitut ovat muuttaneet Huskärnistä, Högdalin suomalaismetsistä. Tänne asettunut ensimmäinen Suomesta tullut suomalainen on tullut vähän myöhemmin kuin Hännilän suomalainen. Sillä kerrotaan, että hänniläisen mielestä toinen oli tullut liian lähelle, jonka vuoksi hän sanoi: »Mitäs tänne tulit? Tässä mulla ois evästä kirkkotiellä.»

_Hyvölässä_ (Rygga, Getrygga l. Ryggskog), 1 ½ penikulmaa Huiskalasta luoteeseen, Suomesta tulleen suomalaisen raivaama, nimestä päättäen Hyvöisiä, on 4 taloa, 27 henkeä, maksaa veroa 4 ½ markkaa 4 äyriä, asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tulleet Alakylästä, _Nykäisiä_ Björkbergistä Orsasta sekä _Huiskaisia_.

_Härkälässä_ (Reserfven), 3 penikulmaa kaakkoon Huiskalasta, 2 ½ penikulmaa Qvarnbergistä ja yhtä kaukana Ferilan kirkolta, asuu vieläkin Härköisiä ja on siinä 3 taloa, 12 henkeä, jotka maksavat veroa 2 markkaa ⅓ äyriä. Sen pitäisi alkuaan olla Suomen suomalaisen (luultavasti Härköisen) perustama. Tämän vaimo oli niin rikas, että hän sai seurustella papin rouvan kanssa, vieläpä istua tämän penkissä kirkossa. Hänestä on liikkeellä kertomus, että hän sinä päivänä, jolloin tuomari oli ollut antamassa hänelle kanto-oikeutta (stubbrätt), s.o. kiinnekirjaa taloon, oli pukeutunut valkeaan damastihameeseen ja tuohivirsuihin. Hän oli sanonut: »Rakas herra, harpatkaa leveästi tänään» (kära herre, stiga brett i dag), millä hän oli tarkoittanut, että tuomari mittaisi ja määräisi suuren maakaistaleen.

Suunnilleen samaten kerrottiin _Sefastista_ (Sefaståsen), Oren suomalaismetsistä, joka nykyään on vain Furudalin alainen karjamaja; nimittäin että tämä suomalaistorppa, jossa muinoin oli asunut Suomesta tulleita _Källäisiä_, oli ollut niin rikas, että hopearahoja oli mitattu nelikolla. Kun ottaa huomioon, että Suomesta sotaa pakenevat asukkaat yrittivät pelastaa parhaimman omaisuutensa ja että heidän joukossaan oli eri säätyluokkia, niin ei tämän muuten liioitellun kertomuksen tarvitse olla aivan kaikkea perää vailla.

_Sarvimäki_ (Hornberg) on uudisasutus 1 ½ penik. koilliseen Qvarnbergistä ja 1 ½ penik. Huiskalasta. Siinä on yksi perhekunta, 8 henkeä.

_Haasiamäen_ (Hässjeberg) uutisasutukseen, 2 penik. Huiskalasta kaakkoon, penikulma koilliseen Qvarnbergistä Voxnan ja Färilan rajalla, kuuluu 14 henkeä kolmessa perheessä, joista kaksi luetaan Färilaan yksi Voxnaan kuuluvaksi.

_Karlsberg_ puolen penikulmaa Huiskalasta, penikulma Sarvimäeltä. Se on syntynyt Huiskalasta muuttaneista. Siinä asuu yhtenä talona 8 henkilöä. Karsvallassa on 2, Tjernvallassa 2, Kårsbåleskogissa 5, ja Ängrossa yksi talo. Näistä kylistä, jotka olivat täältä syrjässä, saatoin täten saada vain suullisia tietoja.

Muuten oli täällä yleisenä puheenaiheena parhaillaan vallitseva ankara nälänhätä. Sanottiin, ettei näissä kylissä pitkään aikaan oltu syöty muuta leipää kuin akanoista, oljista ja petusta valmistettua, ja että oltiin onnellisia, jos näiden aineiden koossapitimiksi voitiin taikinaan käyttää jokunen kourallinen jauhoja. Kuitenkin he tulivat toimeen, niin kauan kuin oli maitoa, voita ja juustoa, joskus ehkä kalaa ja lihaa saatavissa. Mutta he vakuuttelivat minulle, etten kauempana, etenkin Elfdalissa saisi niitäkään, kun karja oli viety metsälaitumelle, ja että siellä ennen pitkää kuolisin nälkään. Puheet eivät tehneet vaikutusta, ennenkuin luokseni tuotiin muutamia Hofvan asukkaita, joihin en varhemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Kauhistuin heidät nähdessäni ja muistelen vieläkin kauhulla heidän keltaisen kalpeita, sienimäisiksi pöhöttyneitä kasvojansa. Sellaisessa tilassa oli eräs 22:n ikäinen vaimo ja kaksi miestä ja useita näiden naapureita. He kertoivat minulle kuivin silmin, sillä heidän kyyneleensä olivat kuivuneet, ontolla äänellä, joka tuli kuin maan alta, että he jo varhaisesta keväästä lähtien olivat olleet aivan leivättömiä ja että heidän kuukausmääriä oli ollut pakko syödä silkkaa pettua ilman jauhontomuakaan. Mainitunlaista ruokaa oli käytetty sekä leipänä että puurona. Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät muutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja laihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin sisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltuu muuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa vääjäämättömästi kuolema. He luettelivat monia, jotka eivät tiukasti ottaen olleet kuolleet nälkään, vaan liialliseen petunsyöntiin. Olin varhemminkin monien surullisten ja kalpeitten kasvojen joukossa nähnyt nämä kellahtavat naamat, mutta luullut, että he keltatautia sairastettuaan olivat saaneet vesitaudin, joka ilmeni turvotuksena ja ihon värissä, ja vaistomaisesti olin kääntänyt silmäni heistä. Mutta nyt kun tiesin, että se johtui nälästä ja pettuleivästä, en kylliksi voinut sääliä näitä onnettomuuden uhreja, joiden kasvoille jo kuolema oli leimansa painanut. Hädissäni käännyin papin puoleen tiedustellen, mitä olisi tehtävä. Hän suhtautui siihen aivan kylmästi ja sanoi usein haudanneensa nälkään kuolleita. Hän vakuutti, että nämäkin Oren suomalaiset, joiden kanssa puhelin, kolmen kuukauden kuluessa makaisivat maan povessa. Minua puistatti. — Usein kuulee kauhulla puhuttavan pettuleivästä, mutta on ero pettuleivälläkin. Sillä se, jos siinä on hiemankin viljaa, on syötävää, mutta ilman sitä se on kauheata.

Kello 3 ip. alkoivat lukuset, joihin ottivat osaa, vaikka ne olikin kuulutettu tämän kylän asukkaille, useimmat naapurikylistäkin. Aikuiset ja lapset pysyttelivät yhdessä istuen varta vasten tuoduilla lavitsoilla. Pappi asettui tuolille pöydän taakse. Nuorisosta oli suurin osa lukenut koko katkismuksen, mutta osa vanhan, osa uuden, joten syntyi suuri sekaannus. Myöskin pappi oli kiivas ja kiukkuinen. Usein hän karjui ja torui ilman pienintäkään aihetta. Hän otti viinirahat sekä Ofvanåkerin seurakuntaan kuuluvilta että niiltä lähipitäjäläisiltä, jotka tänään olivat käyneet Herran ehtoollisella, johon vaadittiin joko papinkirja tahi kahden miehen takaus. Illansuussa matkustivat miltei kaikki vieraspaikkakuntalaiset pois. Vain ukko Kustaa _Kasakka_ Lehtomäeltä (Björkberg) jäi, sillä hänet olin tilannut kirstuani viemään Orsan Lehtomäelle. Yöni vietin vaateaitassa ollakseni turvassa luteilta.

Maanantaiaamuna nousin varhain saadakseni hynttyyni kuntoon. Meillä oli koko tekeminen, ennenkuin saimme kirstuni hänen pienen varsansa selkään. Siinä eivät tahtoneet tepsiä naulat eivätkä köydet. Vihdoin läksimme, mutta vain naapuritaloon, kun tahdoimme ensin odottaa papin lähtöä. Sanoin Häggbergille hyvästi ja olin lukevinani hänen epäilevästi pälyilevästä katseestaan kysymyksen: Mikähän mies sinä oikeastaan olet?

Meillä oli lukuisa matkaseura. Siihen kuului, paitsi isäntäni tytärtä _Maleenaa_ ja renkiä _Kustaata_, molemmat 15 vanhoja, joukko miehiä, jotka olivat olleet kylässä yötä ja nyt olivat kotimatkalla. Runsaan neljännespenikulman taivallettuamme tulimme Yli-Qvarnbergiin erääseen taloon, jossa kyytimiehelleni, ukko Kasakalle, sukulaisena ja Lehtomäen rikkaimpana isäntänä tarjottiin ryyppy ja ruokaa. Oltiin niin kohteliaita, että tarjottiin samaten minullekin, mutta kun en vielä koskaan ollut viinaa maistanut enkä ollut nälkäinenkään, en tarjoja huolinut. Kun täältä lähdimme edelleen, lisääntyi lukumäärämme muutamalla kotiinpalaavalla kirkkomiehellä, jotka täällä olivat viettäneet yönsä, joten meitä oli pieni karavaani jalkamiehiä. Ainoana muulinamme oli ukon pieni kirstua kantava hevonen.

_Hännilän_ (Finskogin) tällä puolen kuljimme Voxnan ja Färilan rajan yli. Mainittuun kylään saavuttuamme koko seurue pysähtyi. Tuntuu ikäänkuin kuuluvan kulkujärjestykseen kirkosta tullessa, että poiketaan tien varrella oleviin pirtteihin. Sitä noudattivat etenkin vanhat ukot ottaakseen piippuunsa tulta, juodakseen siemauksen vettä, tehdäkseen kaupan tapaisen, mutta todellisuudessa toivoen saavansa ryypyn. Siinä lomassa pakinoitiin ja kertoiltiin sekä vanhaa että uutta. Sanasta syntyi toinen ja aika kului. Niin kävi Finskogissakin. Olimme tuskin kylään päässeet, kun kerrottiin tuiki tärkeä uutinen, että hierottiin hevoskauppaa naapuritalossa. Sehän oli ukolle sellainen tilaisuus, josta ei voinut jäädä pois. He menivätkin sinne miehissä. Siinä seisoikin pihalla myyjä, otaksuttu ostaja ja hevonen. Lyhyesti: täällä pidettiin käräjiä, joissa monilukuiset katsojat olivat lautakuntana, joka useimmiten sukkeline huomautuksineen sai yleisen naurunhohotuksen syntymään. Esitettiin nylkyhintoja, tingittiin huikeasti, hevonen tarkastettiin edestä ja takaa. Kaikkien piti saada sanansa sanotuksi, sitä paremmin ollakseen oikeutettuja _harjakaisiin_ (»harjakset»).

Minulla taas oli omat laskelmani. Olin nähnyt ensimmäisessä talossa, johon tulimme, pari kaunista tyttöä yksin kotona. Minä siis menin sinne ja olihan siellä heidän seurassaan hetkeksi hauskaa. He kutoivat ripsuja koreisiin kintaihin, jommoisia täällä käytetään. Toinen meni heti ulos ja palasi hetkisen kuluttua tuoden eteeni vadillisen verestä maitoa pyytäen, etten ylenkatsoisi tarjoja. Jokelleltuani tyttöjen parissa kotvan aikaa menin muistuttamaan Kasakkaa matkan jatkamisesta. Mutta ukko ei tahtonut erota iloisesta seurasta; hänen täytyi välttämättä saada nähdä, miten kauppa päättyi ja kehoitti minua Kustaan ja Maleenan seurassa menemään edellä ja Voxnan joella odottamaan häntä. Teimme niin, ja kun en uskaltanut erota kirstustani, otimme sen ja hevosen mukaamme. Läksimme siis kolmin matkalle. Tiellä emme tavanneet muita kuin kaksi taalalaista, toinen viulu kainalossa. He olivat menossa Helsinglantiin työnhakuun.

Kuljettuamme rapean neljänneksen tulimme Voxnaan, joka on Färilan ja Orsan ja siis myöskin Taalain ja Helsinglannin rajana. Joen tällä rannalla, ja se oli leveä tältä kohden, ei ollut venettä eikä myöskään ihmisasuntoja. Ainoa vene oli toisella puolella, johon oli rakennettu kaksi uutta pirttiä. Niitä nimitettiin _Hea_ (Malungs heden) ja niissä asui 8 henkeä. Huusimme kaikin voimin venettä, mutta matkan pituus ja vastatuuli olivat kaiketi syynä siihen, ettei huuto kuulunut. Pitkän virran keskelle ulettuvan niemen vuoksi ei meitä myöskään taloista nähty. Jätettyämme hevosen ja tytön rannalle menimme poika ja minä niemenkärkeen. Mutta emme täältäkään kaikista huudoistamme huolimatta saaneet venettä liikkeelle. Lähdin siis uimalla venettä hakemaan. Poika koetti saada minut yrityksestä luopumaan, kertoen m.m., että viime kesänäkin tähän oli hukkunut talonpoika, joka oli mennyt jokeen uimaan. Kustaa ei eläissään ollut nähnyt kenenkään uivan ja hän vakuutti, ettei Lehtomäen kylässä ollut ainoatakaan ihmistä, joka pysyisi veden päällä. Hän seisoi ihmetellen rannalla nauraen ja huutaen nähdessään minun kelluvan selälläni tahi polkevan vettä. Hän ihmetteli vieläkin enemmän, kun minä paluumatkalla sukelsin veneen toiselta laidalta toiselle ja tulin vasta kaukaa vastakkaiselta puolelta pinnalle. Vihdoin nousin veneeseen, annoin sen hetken mennä myötävirtaa ja sitten päistikkaa yhdellä hypyllä keulasta jokeen. Sitten vein venettä vastavirtaa ja vihdoin rannalle. Sellaisista tempuista poika ei ollut edes kuullut puhuttavan, sitä vähemmän nähnyt. Sen vuoksi hän minulta kysyikin lapsellisen yksinkertaisena, olinko minä _»silmän keäntäjä.»_ Myönsin senkin mahdolliseksi ja soudin nyt hänen kerallaan niemen ympäri tytön luo. Nyt pyysi poika, että minä tytöllekin näyttäisin monia uimatemppujani, kun hän niemekkeen vuoksi ei niitä ollut nähnyt. Mutta kun en noudattanut hänen tahtoansa, oli hän kovin vihainen.

Nyt olimme tosin saaneet veneen, mutta sillä emme vielä olleet selvät lähtemään. Ukkoa ei vielä kuulunut. Minä ehdotin, että odottaisimme häntä vielä hetkisen, mutta kun tytär ja renki, jotka paremmin tunsivat hänen luonteensa, vakuuttivat, että oli epävarmaa, tokko hän ennen iltaa saapuisi, kun oli ollut kysymyksessä viina ja harjakaiset, niin minäkin suostuin jättämään ukon oman onnensa nojaan ja seuraamaan nuoria. Minä ja Maleena soudimme kirstun niemekkeelle, jonne Kustaa talutti kiertoteitse hevosen ja täältä annoimme sen veneen jäljessä uida joen yli. Aioimme sanoa Hean väelle, että he tarkkaisivat, koska ukko tulisi ja hänen huutaessaan toisivat joen yli. Mutta kummassakaan torpassa ei ollut ketään kotona. Mietimme siis, miten menettelisimme. Kustaa tahtoi, että Maleena jäisi tänne isäänsä odottamaan ja että minä ja hän läksisimme edellä kotiin, mutta tyttö ei sanonut jäävänsä yksinään tänne, vaan arveli, että päinvastoin rengin oli odotettava isäntäänsä. Minä ratkaisin asian niin, että Kustaa jäi odottamaan herraansa ja minä tytön kera läksin kotiin. Meillä oli täältä puoli penikulmaa hyvin huonoa ja kivistä tietä Björkbackaan. Hevosen ja kirstun otin mukaan. Tiellä mietiskelin, miten selittelisin äidille sitä, että näin kahden tyttären kera tulimme kotiin. Mutta tultuamme perille ei ollutkaan ketään kotona, kaikki olivat menneet metsään lehtiä riipimään eivätkä palanneet, ennenkuin iltamyöhäisellä. Kun lausuin ihmettelyni siitä, että kaikki ovet olivat lukitsematta, kaikki vaatteet, ruuat, talousesineet, sanalla sanoen koko irtaimisto oli kuin jokaisen käytettävänä, vakuutti hän, ettei heillä koskaan ollut tapana lukita ovia. Siinäkin he siis olivat meidän savolaistemme kaltaisia, joilla ei asunnoissaan ole edes lukkoa ja avainta.

Auringonlaskun jälkeen tuli äiti kotiin vanhemman tyttärensä Märtan ja poikansa Aatamin kera, kaikilla mukanaan valtavat kantamukset tuoreelta tuoksuvia lehtiä. He mittailivat suurin silmin minua kiireestä kantapäähän kuunnellessaan Maleenan kertomusta. Mutta kun puhuttelin heitä suomeksi, muuttuivat epäilykset aluksi kummastukseksi ja sitten ystävyydenosoituksiksi. Minut toivotettiin tervetulleeksi, pyydettiin istumaan enkä minä, vaan emäntä alkoi pyydellä anteeksi, ettei muka hänellä ollut tarjota toivomustensa mukaista kestitystä. Hämillään ja pahoillaan hän päivitteli, ettei ollut viinaa ja ettei hänen leivästäänkään ollut pöydälle pantavaksi. Edellisen suhteen hän rauhoittui kuullessaan, etten sitä harrastanut ja jälkimmäisen suhteen oli Maleena minut jo tyydyttänyt. Hän oli heti kotiin päästyään pannut minulle pöytään maitoa, voita ja juustoa. Leipä oli leivottu norlantilaiseen tapaan suuriksi ohuiksi leiviksi, jotka paperin tavoin käännettiin moniin osiin. Hän pyysi minua käyttämään leivän asemesta juustoa. Mutta se oli minusta niin outoa, etten niin voinut menetellä, kun suomalaisena olin tottunut syömään paljon leipää ja vähän särvintä. Söin siis näitä ohukaisia, joita, vaikkeivät ne hyviltä maistuneetkaan, saattoi syödä. Ainoana haittana oli se, että karkeat syrjät hankasivat kieltä. Tottumus tuli tässä kuten kaikessa toiseksi luonnoksi, ja söin sittemmin monen viikon ajan hyvällä ruokahalulla sekä olki- että pettuleipää, tietääkseni ilman haitallisia seurauksia.

Ukko tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Luulin hänen moittivan meitä siitä, että jätimme hänet jälkeemme, mutta sitä hän ei edes muistanut. Sen sijaan hän sitä enemmän selvitteli, miten hevoskauppa sujui, se häntä vieläkin tuntui kiinnostavan. Yöksi kömmin Aatamin ja Kustaan kera tallinparvelle heiniin käyttäen viittaani peitteenä.

Seuraavana aamuna menin lähimpään naapuriin juttuuttamaan kylän vanhinta ukkoa ja tiedustelemaan, mitä hän tiesi seudun vaiheista. Tulos oli pääpiirteittäin seuraava:

_Lehtomäki_ (Björkberg) Orsan suomalaismetsissä, josta on 10 penikulmaa kirkolle, sijaitsee kukkulalla. Järveä ei ole lähettyvillä kaunistuksena. Siinä on 7 taloa ja 52 henkeä. Kylä on alkuaan kahden suomalaisen raivaama. Toinen oli asettunut siihen, missä Antti Antinpoika _Nykäinen_ nykyään asuu. Hän oli Savosta ja nimitettiin _Kokon-pojaksi_, mutta oliko hän täällä kuollut vai muuttanut muuanne, sitä ei ukko tiennyt. Vähää myöhemmin oli _Haljainen_ muuttanut tähän taloon, hänkin Savosta, ja lienee ollut hyvin rikas. Mutta hän oli Norjan sodan aikana, jolloin tanskalaiset hävittivät näillä main, muuttanut paikkakunnalta. Kerrotaan, että hän tällöin kätki raha-arkkunsa, ja siellä se vieläkin on, kun ei kukaan tunne paikkaa, missä se on haudattuna. Hänen jälkeensä oli tullut _Uti Nuotinen_ (Uti lienee samaa kuin Ulle, Olof), hänkin Suomesta. Hän ei ollut jäänyt kauaksi aikaa paikkakunnalle. Sitten tulivat _Kirjalaiset_ Finskogista, mutta hekin muuttivat, joten näyttää siltä kuin suomalaiset eivät olisi erikoisemmin siitä pitäneet — ehkä sen vuoksi, ettei ollut järveä. Lopulta oli tullut _Mikko Sigfridsson Nykäinen_ Jerfsjön Hästbergistä Helsinglannista. Hän oli ollut sotamiehenä ja paleltunut Norjan tuntureilla Kaarle XII:n sodassa, silloin kun miltei koko Taalain rykmentti paleltui kuoliaaksi. Hänen pojallaan _Sigfrid Mikonpoika Nykäisellä_ oli tytär, joka meni naimisiin _Juho Erson Hynnisen_ kanssa Vermlannin Gräsmarkista. Tämä meni vaimonsa kuoleman jälkeen uudelleen naimisiin _Anna Pietarintytär Poikoisen_ kanssa Untorpista ja oli heillä tytär _Kaarina Jansa_, joka meni naimisiin _Pekka Lassenpoika Pulkkisen_ kanssa Hamrasta ja tämän kuoleman jälkeen _Antti Antinpoika Nykäisen_ kanssa, joka vieläkin elää ja asuu talossa. (Näistä Nykäisistä Kasakka kertoi, että heitä Hamran kylässä oli ollut kahdeksan veljestä, ja olivat nämä pieninä poikina olleet niin vallattomia ja villejä, että heidän äitinsä usein oli heidän käsissään hengenvaarassa. Eräänä jouluaamuna olivat he joutuneet riitaan ja käsikähmään keskenään hosuen toisiaan puukoilla. Äidillä ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä puukot niin korkealle ja syvälle seinään, etteivät pojat ylettyneet eivätkä voineet vetää niitä pois).

Toisen talon on _Pohjalainen_-niminen suomalainen perannut. Suku säilyi kauan, kunnes tänne muutti _Sigfrid Sigfridinpoika Nykäinen_, edellämainitun Mikko Sigfridssonin veli. Pohjalaisen nimi oli ollut kuninkaan lupakirjassa, joka oli hävinnyt. Avioliiton kautta on myöhempinä aikoina kylän muihin taloihin tullut _Härköisiä_ Härkälästä (Refärfven) ja _Hännisiä_ Mixjöstä.

Iltapäivällä seurasin Aatamia metsään, jonne hän meni koivunkuorta keräämään nahan parkitsemista varten. Sillä kun nämä suomalaiset ovat muista eristettyjä ja kun ei ole teitä kaupunkeihin ja suurempiin maaseutukyliin, on heidän itse oltava seppiä, puuseppiä, suutareita, sorvareita, räätäleitä, nahkureita, t.s. itselleen kaikki kaikessa. Menin metsään nukkuakseni, mutta otin käsivarrelleni Aatamin luodikon kokeillakseni sen kuntoa. Hän kaiketi tahtoi koetella taitavuuttani jä veisti puukolla pienen pilkun suureen puuhun, mittasi matkan, jota piti mahdollisimman pitkänä ja pyysi ampumaan pilkkuun. Hänen ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Pamahti ja luoti sattui tuuman verran pilkun alapuolelle. Hän myönsi tavanneensa mestarinsa. Hän ei kiinnittänyt niin paljon huomiota kuulan osumaan kuin siihen, että olin ampunut vapaalta kädeltä. Se oli hänestä tavatonta, ja hän vakuutti, ettei sillä tavoin saisi sattumaan koko puuhun. Nämät suomalaiset ovat yleensä hyviä ampujia eivätkä käytä juuri koskaan muita kuin luotipyssyjä. Syyksi ilmoittavat he, että siten säästyy ruutia ja lyijyä. He kulkevat metsässä miltei aina pyssy olalla, jotta se tarvittaessa olisi käsillä. Kerrotaan, että he muinoin peläten ruotsalaisten hyökkäyksiä menivät kirkollekin pyssyillä varustettuina. Perillä suljettiin pyssyt asehuoneeseen ja annettiin takaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Pyssynsä he itse valmistavat. He ovat totuttautuneet ampumaan tuelta, mikä minusta, joka lapsesta pitäen olin tottunut vapaalta kädeltä ampumaan, tuntui peräti sopimattomalta. — — Tämä pyssy oli, kuten useimmat näillä metsillä, Fågelsjön suomalaisten valmistama, ja senpävuoksi olinkin utelias sitä koettelemaan. Piippu oli tosin ulkopuolelta järeä, mutta sileä, 6-rihlainen, kierteitä 2 ½. Siihen mahtui herneenkokoinen luoti, joten kiväärin luodista tulee 10 sellaista. Lukko oli yksinkertainen ja karkeatekoinen, senmallinen mitä meillä nimitetään vesilukoksi, iski hyvin ja varmasti, oli varustettu kierrettävällä rautalevyllä sankin katteeksi. Tukki oli kömpelö ja tuskin piippua pidempi. Siinä oli messinkinastoja koristeena. Aatami selitti syyksi lyhyen piipun käyttöön sen, että he metsään mennessään, vieläpä usein kyntäessäänkin pitävät pyssyä olallaan, jotta se tarpeen tullen aina olisi käsillä. Entisaikaan oli se sitäkin välttämättömämpää, kun he eivät koskaan uskaltaneet kulkea aseitta pelätessään ruotsalaisia. Ettei se metsissä kävellessä haittaisi, käytettiin mahdollisimman lyhyttä tukkia, joten se ei tarttuisi oksiin.

[Kuva: _Glavan suomalaismetsää._]

Kotiin tullessamme tapasimme kylän nuorison koolla minua odottamassa. Menimme joukolla Antti Antinpoika Nykäisen taloon kuullaksemme hänen soittavan kannelta. Olin utelias näkemään, oliko se saman näköinen kuin meidän kanteleemme. Isäntä ei ollutkaan itse kotona, vain hänen kaunis nuori vaimonsa lastensa kera. Heitä oli viisi reipasta kauniisti kehittynyttä poikaa, joista pyysin vanhinta seuraavaksi päiväksi oppaakseni. Mainittu kantele olikin vain tavallinen viulu, joka täällä oli perinyt tuon suomalaisen nimen.

7. MATKALLA FÅGELSJÖHÖN. EKSYKSISSÄ. USKONNOLLINEN EMÄNTÄ. MERKILLISTÄ KALASTUSTA. TAIKAUSKOA. TAKAISIN LEHTOMÄELLE.

Keskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee lähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten luona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin päämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja runoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä muutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä sunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi povitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun emäntäni kehoitti minua ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten, vaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi metsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että tapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän. En siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua mieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana. Matkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan pojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja kauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja nuorukaisen eloisuus ja lämpö.

Vaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet huonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja tulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten niillä tulisin toimeen. Käydä lötsöteltyäni märkiä korpimaita ja veteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä, että tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta, jotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas mentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että saappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi myöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja kävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat jalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä vedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin metsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime vuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha luonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta perillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi aina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta heti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.

Saloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä. Sellaisia olivat esim. _Moasin aho_, _Moantien aho_, _Kokon silta_, _Kokon sillan aho_, _Karsikko aho_ (Stor sveden), _Puukon suo_, _Matalan luhon aho_ j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi harjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita. Haimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja nauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö poika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen hetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia lauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka. Suomalaisista lauluista mainittakoon:

»Yks, kaks, kolm, neljä, anna ilonen olla, Kuin huoli tulloo, anna hänen männä!»

Toinen runo alkoi:

Paarmaiset eissä, Kissa lyöpi rumpuu.

Ruotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka sanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en lördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut, kysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.