Part 6

Kujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon, joka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan _Norin_ 80-vuotias veli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa, joka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä kääntymään _Makkoisen_ ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta hänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani muutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin vuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin valittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko _Viitalan_ kylässä ei juuri muita ollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen ukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen ruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että kyytipoikaani kuoripiimällä.

Kello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen mukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis, mutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin kotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle asunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli asunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän kävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin vanhan sotamiehen, _Uddhvasin_, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän oli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi Laurinpoika _Pöntinen_. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja saanut ensimmäisellä kerralla nimen _Udd_, toisella _Hvass_ ja siitä nimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän tiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi _Pöntilän_ (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt monissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet _»villi-turkin moahan»_. Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan, missä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että niihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka vuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei vain huulilleen pikaria siitä mitään maistamatta. Heille osoitettiin yöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta Pöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta sellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi ylös ja kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa, kiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen, joka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin virtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti katonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian alkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä. Pöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven alle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei tulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän koko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin viimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten pariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.

Eräs _»näkiä»_ oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan paikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi Svartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja runoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: _»Hiiri läksi hipsumaan — —»_

Iltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja. Ne olivat täydessä käynnissä.

Kun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet saappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne yöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää matkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun pian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.

Herra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut veneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota muinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen pojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien kautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä. Matkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi edistyi se hyvin.

Matkalla kertoi Hartzell eräästä Carl _Vibjörnssonista_, joka ypö yksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen. Nuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin tehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut tehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa. Tähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin vietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi mainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron, muutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson. Joskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon huonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee useita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja, patronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta hän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä. — »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle ruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli heitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää armopaloista.

Tietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa. Soudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän nähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi omituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa parhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä karjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja voita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään vähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja jatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja lattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana sekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli ukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan alituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin tällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja hyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät hänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja huomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä olleen Östergyllen rovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat liittäneet eteen tavun _Vi_. Hän tuntui olevan kohtaloonsa tyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien sääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa vuoksi.

Saarelta, joka oli parin pyssynkantaman suuruinen, soudimme kapean salmen yli Dalstugan rantaan. Kylän nimen ääntävät suomalaiset _Talatupa_. Nimi on ruotsalainen, alkuperäinen suomalainen nimi on jo unohtunut ajan virtaan. Poikkesimme Lisbetsgårdiin, missä söimme hyvän aterian omista eväistämme, kuten hölmöläinen Smålen kievarissa. Hartzell oli ollut siksi varovainen, että oli varustanut eväspussin mukaansa. Täällä oli se tarpeetonta, sillä Bingsjön väki on yhtä vieraanvaraista kuin muutkin, ja, jos siisteistä, hyvin rakennetuista taloista sekä vaateaitoista päättelisi, on osa muita näkemiäni metsäsuomalaisia varakkaampia. Vaateaitoissa näimme, paitsi kauniita seinämaalauksia, runsaasti puhtaita, useimmiten uusia naisten vaatteita, silkki- ja kambrikeliinoja, kamlottihameita, punaisia sukkia y.m. Eipä voi olla itseltään kysymättä, mikä on ollut syynä siihen, että Taalain Rättvikin suomalaismetsät sekä väkiluvun että varallisuuden suhteen ovat päässeet muiden edelle, vieläpä emäseurakunnankin, jossa kauhulla kerrottiin, että viime sunnuntaina oli haudattu kaksi nälkään kuollutta. Vastaus ei ole vaikeasti löydettävissä. Rättvikin suomalaiset, vaikka omistavatkin vain ⅝ kruununtaloa, ovat kaikki itsenäisiä talonpoikia, ja — mikä on vieläkin tärkeämpää — yhtään tehdasta ei ole läheisyydessä kansaa tyhjiin imemässä.

Dalstuga, joka nykyään on suuri ja väkirikas kylä, kuten Bingsjö ja Finbykin, on alkuaan suomalainen siirtola, mutta on nyt muuttunut niin ruotsalaiseksi taalalaisasutukseksi, ettei jälkeäkään ole alkuperästä jäljellä — tuskinpa muistoakaan. Täällä ei ollut yhtään ihmistä, joka olisi ymmärtänyt suomen sanaa, eikä ketään, joka olisi voinut antaa pienintäkään tietoa kylän synnystä. Olen jo varhemmin huomauttanut siitä omituisesta välinpitämättömyydestä historiallisien muistojen suhteen, mikä kaikkialla ruotsalaistuneissa suomalaisissa on muuttunut täydelliseksi tietämättömyydeksi. Sitä ei voi muuten selittää kuin siten, että he ruotsin kielen mukana ovat imeneet myös vihan sitä kansaa kohtaan, josta itse polveutuvat.

Dalstugasta menimme metsän halki Bingsjöhön, jonne laskettiin olevan kaksi neljännestä. Bingsjön, tahi kuten suomalaiset nimittävät, »Pinsiöni» on suuri kylä, jossa on 20 naapurusta ja 120 henkeä. Se sijaitsee melkoisen korkealla. Täällä oli pieni kappeli-kirkko haasioiden keskellä, oikeammin haasiat kirkkotarhassa. Menimme _Pekkolaan_, jonka isäntä oli sekä lukkari että kirkonisäntä, mutta tapasimme kotona vain vanhan eukon, joka meitä kestitsi kaljalla, jota täällä pidetään maitoa parempana. Häneltä tiedustelin, oliko kylässä vielä ketään suomeapuhuvaa. Pitkälti mietittyään mainitsi hän kaksi ukkoa ja kolme akkaa. Menimme heitä tavoittelemaan. Suomalaistalossa tapasimme erään noista eukoista. Itse emäntä puhui suomea, vaikkakin pitkäaikaisen tottumattomuuden vuoksi hitaasti. Hän aluksi oli aivan ihmeissään, kun puhuttelin suomeksi, mutta kummastus muuttui pian iloksi, mikä ilmeni sekä sanoina että liikkeinä — niin odottamatonta oli tavata vieras, joka puhui hänen äidinkieltänsä. Eukko nimitti minua joka toisessa sanassaan _»veikkonen»_ ja oli niin eloisa, kuin olisi hänellä ollut tuli joka puolella. Hänen miehensä, joka puhui vielä paremmin suomea, ei valitettavasti ollut kotona. Hän oli mennyt metsätöihin, samaten toinen eukko, joka niinikään kuului vanhaan polveen. Mutta kolmas Mansgårdissa oli kotona ja emäntä kiiruhti heti häntä hakemaan. Tämä oli 81-vuotias eukko, jonka suusta suomi virtaili rentonaan. Vieläpä hän lauloikin moniaita suomalaisia vanhoja runoja samalla sävelellä kuin meilläkin. Kun minulla ennestään oli ne kokoelmissani, en viitsinyt niitä kirjoittaa. Me juttelimme kolmisin paljon, muiden ympärillemme kokoontuneitten siitä sanaakaan ymmärtämättä. Viimeksimainittu kertoi muun muassa:

Ennen muinoin, kauan ennenkuin nykyistä kylää oli olemassa, oleili suomalaisia pakolaisia silloin tällöin näillä main sotia ja vainoja paossa. Oleiltuaan täällä jonkun aikaa, usein maakuopissa ja vuorten onkaloissa, he taas, kun heidät oli huomattu, muuttivat pois, ilman että oli nähty tai kuultu, mihin he olivat menneet. Monilla paikoin vieläkin on näkyvissä heidän saunankiukaittensa raunioita, esim. Vålsjön kaskimaiden lähettyvillä, Våsjön lammin, samaten Vålbergin karjamajojen luona. Näillä paikkein, vaikkakin sen jälkeen metsä monesti on kaadettu, kasvaa nykyään suuria, hirsiksi kelpaavia puita. Nykyisessä Bingsjössä on alkuaan ollut kolme naapurusta[2], jotka ovat Suomesta peräisin. Mutta heidän nimiään, mistä he ovat tulleet ja koska, sitä en muista. Olen tosin kuullut puhuttavan, että erään tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Elias, mutta muuttiko hän pois vai jäi jäljelle, sitä en tiedä, enempää kuin sitäkään, mihin sukuun hän kuului. Hänestä kerrotaan, ettei hän asunut salvetussa pirtissä, vaan suuren kallion alla, jota vieläkin sanotaan Eliaksenkiveksi. Samaten on lähellä olevaa lampia alettu hänen mukaansa nimittää Eliaksenlammiksi (Eliaskärn).[3]

Toinen suomalainen, _Toivakka_, joka niinikään oli Suomesta tullut, on asunut toisessa vuorenonkalossa Långsvedin kylän lähellä, ja nimitetään sitä Trollhällen, nimi johon tuntuu yhdistyvän historia ja taru. Tästä vuorenonkalosta sekä siinä asuneista noidista kansa vieläkin tietää tarinoita. Kolmaskin suomalainen, _Tarvoinen_, on asunut tässä lähettyvillä, mutta hän asui oikeassa pirtissä. Neljännen, _Loamoisen_, piti asuneen nykyisen Danielsgårdin paikalla. Viides, _Nuutti Kallenpoika_, (arvelen hänen olleen Altmarkista _Makkoisia_, joita on ollut Knut nimisiä) oli Abborgårdin ensimmäinen raivaaja. Hän oli tänne paennut Altan pitäjän Grannaksesta. Kuudes, _Pynninen_, on raivannut nykyisen Hausgårdin, jota vielä tänäänkin sanotaan suomeksi _Pynniläksi_. Mutta aikaa, jolloin he elivät, tai tuliko heitä samoihin aikoihin tänne vielä useampiakin, en tiedä. Tässäkin kylässä on yleiseen käytetty ennen savupirttejä, mutta siitä on jo kuudettakymmentä vuotta kun viimeinen sellainen hävitettiin!

Oli vahinko, etteivät suomalaiset miehet olleet kotona, heiltä ehkä olisin saanut enemmän tietoja. Taalalaismiehiä oli kylläkin, mutta mitä tekemistä minulla oli heidän kanssansa.

Täältä oli puoli penikulmaa Finbackaan, jonka suomalaisen nimen, _Mäkelän_, eukko muisti. Nimi tuntuu viittaavan siihen, että ensiksi tulleen nimi on ollut _Mäkeinen_. (Vielä luultavampaa on että nimi on ollut _Mäkikylä_, joka nimi soveltuukin seutuun). Kylä on vieläkin korkeammalla kuin Bingsjö ja siihen kuuluu 12 taloa, joiden asukkaat jo ovat kokonaan ruotsalaistuneet. Kun hän ilmoitti, ettei kukaan enää taida suomea, en katsonut maksavan vaivaa kävellä sinne. Eukko kertoi edelleen, että kaikilla järvillä ja saloilla ennen oli suomalaiset nimet. Niinpä oli vieläkin kahdella lähinnä Bingsjötiä olevalla korkealla vaaralla nimet _Kotimäki_ ja _Toivakkamäki_, joista viimeksimainittu muistuttanee ennen mainittua _Toivakkaista_. (Ehkäpä täällä oli sekin paikka, josta Hülphers sanoo: »Bingsjön rannalla on kaksi omituisesti kasvanutta mäntyä, joiden oksille suomalaiset vieläkin naulaavat karhunkalloja. Niitä oli muutamia satoja, suomalaisten vuosia sitten ripustamia muistoksi karhunpyynnistään.»)

Sanottuani ainaiset jäähyväiset näille suomalaiseukoille palasimme majataloomme Pekkolaan, siellä söimme päivällisemme, joka ostettuamme tuokkosellisen mansikoita oli herkullinen. Tahdoin itse nähdä ne kallioluolat, joissa suomalaisten sanottiin asuneen, ja päätin mennä Trollhälleniin. Useat kyläläiset, etenkin naiset, pyysivät minua luopumaan yrityksestä, jossa voisin menettää henkeni ja että antaisin haltian olla rauhassa itselleen valitsemassaan paikassa. Ja he kertoilivat mitä onnettomuuksia oli sattunut niille, jotka olivat häirinneet sen rauhaa. Saatuani pojan tietä näyttämään läksimme sinne. Vuori oli miltei Långsvedenin peltojen ympäröimänä ja kuusennäreiden sekä katajapensaiden peittämä. Etsimme sen vuoksi kauan, ennenkuin löysimme luolan, jonka katto- tahi savuaukon lopulta keksin pensasmaisesta kuusesta. Tahdoin, että poika, ollen pienempi, olisi kömpinyt sisälle oviaukkoa etsimään. Mutta hän pani vastaan eikä tahtonut olla missään tekemisissä haltian kanssa. Kun en voinut kehoittaa matkatoverianikaan tuohon multaiseen ja likaiseen tehtävään, oli minun itse siihen ryhdyttävä. Kun siis tunkeuduin umpeenkasvaneeseen pieneen aukkoon, en voinut päästä syvemmälle kuin kainaloihini asti kumartumatta tässä ahtaudessa ja epämukavassa asennossa. Se taas ei käynyt laatuun. Luola oli tosin korkeampi kuin minä pitkä, mutta tälle kohdalle oli aikojen kuluessa kerääntynyt kiviä, joita oli heitetty sisälle tästä ainoasta kattoaukosta. Oli siis yhtä suuri vaiva päästä ylös kuin äsken alas. Lopulta löysimme oviaukon itse jyrkästä vuorenseinämästä, missä se oli pensaiden peittämänä. Tämäkin umpeenkasvanut aukko oli vain siksi suuri, että sen lomitse pääsi neljin kontin ryömimään. Muodoltaan se oli neliskulmainen, ikkuna-aukon muotoinen. Minun oli pää edellä meneminen pilkko pimeään luolaan, jossa pelkäsin tapaavani käärmeitä, sisiliskoja tai sammakkoja. Vasta syvemmällä käytävässä oli valoisampaa. Sisemmältä luola avartui, joten pitkäkin mies hyvin saattoi kävellä. Mutta se oli niin kapea, että paksu mies tuskin olisi päässyt kääntymään. Tilapäiseksi piilopaikaksi tai yösuojaksi tuo kammio saattoi kelvata, mutta sitä en käsitä, että siinä olisi voitu asustaa. Ja miten Toivakka vaimoineen ja lapsineen siellä olisi pitänyt asuntoa, jää arvoitukseksi. Seinät olivat sileät kuin höylätyt ja aivan yhtä kaukana toisistaan eikä kuten tavallista, niin että aukko levenee ylöskäsin. Kattokin oli samasta kalliolohkareesta. Enkä ihmettele, että tämä kammio oli antanut aihetta moniin tarinoihin siinä asuvista vuorenhaltioista.

Katseltuamme kotimatkalla kirkkoa, missä ei mitään katselemista ollut, tulimme myöhään illalla Dalstugaan. Siellä tapasimme ukko Vibjörnssonnin, jonka veimme kotimatkalla saarellensa takaisin.

Jos aika olisi myöntänyt, olisin käynyt Rättvikissä, jota pidetään Taalain erikoisuutena ja joka kivennäistutkijallekin on mielenkiintoinen. — — —

Seuraavana päivänä satoi lakkaamatta, joten jäin tehtaalle kirjeitä kirjoittamaan vanhemmilleni ja asettamaan pakettiin Svärdsjöstä keräämiäni kivennäisiä.

Keskiviikkoaamuna, heinäk. 18 p:nä, matkustin Schwabenin tehtaalta. Hartzellin kirjoittaessa kirjettä kirjanpitäjä Forsellille Voxnan tehtaalle hänen palvelustyttönsä laittoi minulle eväiksi voita, leipää ja juustoa. Minulla oli nyt täältä Amungenin järven yli 3 ½:n penikulman venematka Dalforsin tehtaalle järven toiselle puolelle. Soutajaksi olin saanut partaäijän Dalstugasta. Kun oli myötäinen tuuli, kaadoin viisi pientä koivua purjeiksi ja niiden huojuvien lehvien keskessä vietin aikaani lukemalla, mitä Hülphers kirjoittaa näistä seuduista. Kuljimme vielä kerran saaren ukon sivuitse ja tultuamme puolitiehen käännyimme enemmän länttä kohti sivuuttaen toisenkin saaren, Längholmenin, josta lasketaan kaksi penikulmaa Dalforsiin. Matkalla emme pysähtyneet edes n.s. Hvilholmenille, jota käytetään nimen osoittamaan tarkoitukseen. Kuljimme yli Rättvikin ja Oren pitäjien välille hakatun rajan ja tulimme hetkistä myöhemmin Dalforsiin. Tultuani tehtaalle tapasin salissa koolla naisia ja herroja, jotka vähitellen katosivat, joten vain eräs vanha kapteeni Vinter oli jäljellä. Hän oli vanha sotilas, joka oli ollut mukana v. 1788 Suomessa eikä hänen siis tarvinnut vetäytyä takaisin.

Dalforsin tehdas Böhlen[4] joen varrella on kenraalimajuri Gripenhjelmin perustama ja sai oikeudet 1727. Siinä on 27 vasaraa ja yksi sulatto ja vuotuinen taonta on 1615 kippuntaa. V. 1607 Ore, jossa silloin oli 50 talonpoikaa, erotettiin Orsasta, jossa oli 400. V. 1629 oli täällä jo 76 taloa ja 3 suomalaistorppaa, joista edelliset maksoivat 61555/1664, jälkimmäiset 5/16 talon veron, paitsi pappilaa, joka oli 3/16 manttaalin suuruinen. Siis on koko pitäjä 75/10 manttaalin suuruinen, ja siinä oli v. 1810 1629 asukasta.

Oleskelu Dalforsissa ei ainakaan minulle ollut mielenkiintoinen, ainoa kehuttava oli olut. Läksin siis matkaani tunnin viivähdyksen jälkeen klo 4 ip., vaikka satoi kuin kaatamalla. Kun täältä oli ratastie Voxnan tehtaalle, jonne laskettiin 2 penikulmaa, saatoin kulkea ajaen. Kyyditsijäksi sain talonpojan, joka klo 9:stä asti oli odottanut kyydittäväkseen erästä toista herraa. Uusi tie oli vielä huonohko. Entinen kivinen tie oli peitetty turpeilla, joiden möyhentäminen oli jätetty matkustajien tehtäväksi. Kun alituiset sateet olivat muuttaneet kaiken liejuksi ja rapakkojen täyttämiksi rattaanjäljiksi, ei ole kumma, jos toivoinkin pääseväni metsäpoluilleni. Tämä toivomukseni kerran toteutuikin, kun hassahtava kyytimies ajoi harhaan oikotielle, ja me saimme molemmat kävellä rattaitten ollessa vaarassa särkyä kiviin.

Puolitiessä, penikulman päässä Dalforsista, kuljimme Tungsjön eli Tungsen kylän sivuitse, jossa oli sulatto oikeutettu v. 1727 valmistamaan 11 leiviskää vuorokautta kohti. Se oli Finshögtin maalla, jonka suomalaistorpan Dalforsin tehtaan omistajat olivat lunastaneet verotilaksi. Lisäksi on Oressa Finsåsin kylä kuusine naapureineen, 5/4 penikulmaa tehtaalta, Suomesta tulleiden suomalaisten perustama, mutta nyt vain ruotsalaisten asuma ja Dalforsiin kuuluva. Lähellä oleva Finsbo on autioitunut ofvanåkerilaisten sitä alkaessa käyttää karjamaanaan. Finstugan kyläkin, puolen penikulman päässä Voxnasta on, kuten jo nimikin osoittaa, suomalaisten perustama, mutta siinä asuu nyt tehtaaseen kuuluvia ruotsalaisia. Oren suomalaismetsistä on suuri metsäala nyttemmin yhdistetty Voxnaan. Siinä on seuraavat suomalaistorpat: Kårsåren, 3 taloa, Fattingsberg yksi, Njupa 5, Sefaståsen yksi, Finshögt 2, joista viimeksimainittu on Helsinglannin rajalla. Kun kaikista suomen kieli on jo hävinnyt, en katsonut kannattavan niissä käydä. Ainoa kylä, jossa suomi on säilynyt, on _Hoavala_ (Hofva), jossa oli 4 naapuria. Se oli niin syrjässä, etten sinne nyt voinut mennä, etenkin kun toivoin tuonnempana Orsan metsiltä sinne käsin joutuvani.

Neljännespenikulmaa ennen Voxnaa menin yli Taalain ja Helsinglannin rajan, joka kulkee yli Gymåsin vuoren ja Aspekullen eli Snöflan ja tulin uudelleen Taalain puolelle. Voxnan tehdas näytti jo kaukaa aivan erikoiselta. Kun pitkiin aikoihin ei ollut nähnyt muuta kuin loppumattomia saloja ja jonkun tehtaan punaiseksi maalatun rakennuksen ja suomalaistorpan, niin on outoa nähdä Härjedalin saloilla komea, kivestä tehty päärakennus torneineen. Sehän näytti pieneltä linnalta enemmän kuin yksityisasunnolta ja vieressä oli kaunis kirkko kappalaisen asuntoineen. Kello oli jo 8, kun tulin perille. Kun tulin saliin, oli siellä koolla herrasseurue, joka parhaillaan otti iltatuikkujaan. Isäntä itse ei ollut kotona, mistä olin jo tiellä saanut kuulla. Minun oli siis itse esitettävä läsnäoleville, kuka olin, mistä tulin j.n.e. Huomasin harmikseni, että muutamat nuoret kirjanpitäjät hymähtelivät murteelliselle ruotsinkielelleni, mutta en ollut sitä huomaavinani. Kun olin kirjanpitäjä Forsellille jättänyt Hartzellin kirjeen, muuttui kohtelu, ja minulle ilmoitettiin muun muassa, että oli läsnä kaksi vierasta, komministeri Häggberg veljenpoikineen Ofvanåkerista — nuori maalaisherra, entinen kirjanpitäjä, mutta nyt vain isänsä poika. He olivat matkalla Voxnan eli Ofvanåkerin suomalaismetsiin, missä papin ylihuomenna oli pidettävä suomalaisille jumalanpalvelus. Se oli minulle tervetullut uutinen. Päätin siitä hyötyä ja sovin matkaseurasta Qvarnbergiin, missä toivoin tapaavani jumalanpalvelukseen tulleita läheisen Orsan suomalaisia. Ofvanåkerin papisto pitää suomalaisille tuollaisen saarnatilaisuuden kerran vuodessa, jolloin suomalaisten on kyydittävä pappia tullen mennen. Lihava ja pyylevä pappi alkoi epäillä, että minulla oli joku salainen tehtävä, hän ei voinut uskoa, että upsalalainen ylioppilas tiedonhalusta ja oppiakseen tuntemaan suomalaisia omin kustannuksin ja omasta aloitteestaan lähtisi kalliille ja rasittavalle matkalle. Hän vakuutti, että menettelisin viisaammin kääntyessäni takaisin, ellen tahtonut suomalaismetsillä menehtyä nälkään. Kun hän vielä näki matkakirstuni, vakuutteli hän, että sitä olisi sula mahdottomuus kuljettaa halki suomalaisseutujen, osaksi sen vuoksi, että siellä oli vain vaivaisia polkuja, osaksi siksi, että kylät tähän aikaan olivat tyhjinä, kun ihmiset olivat menneet karjamajoilleen. Kuultuaan, että päätökseni oli peruuttamaton, lopetti hän keskustelun siihen, että kokemuksesta kyllä vielä viisastuisin.

Myöhemmin illalla oli minulla kunnia nähdä emäntäkin, hyvinvoipa rouva, joka nuoruudessaan lienee ollut kauniskin, ainakin mitä poskiin tulee. Häntä huvitti pastorin kanssa keskusteleminen illallispöydässä ja pappikin koetti puolestaan häntä tyydyttää. Illallisen jälkeen osoitettiin minulle huone yläkerrassa ja sen takana toinen pastorille veljenpoikineen. Tavarani, joiden kaiketi ei katsottu olevan huoneen kaunistukseksi, suljettiin konttoriin.

Voxnan kappeli, joka kuuluu Helsinglannin eteläiseen voutikuntaan ja Ofvanåkerin pitäjään, on suuruudeltaan 5,5 neliöpenikulmaa ja oli siinä v. 1810 475 asukasta.

Seuraavana aamuna nousin varhain ja menin erään kirjanpitäjän kera lähempiin taloihin kyytihevosta hakemaan. Samalla näin käynnissä olevan sulaton. — —

Aamiaisella, joka syötiin seisovalta jalalta, oli erikoisherkkuna paistettua ankeriasta.

6. PAPIN KERA QVARNBERGIIN. ORSAN LEHTOMÄELLÄ.

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme matkalle. Kun osa matkasta oli kärrytietä, päätimme käyttää rattaita. Papille Qvarnbergista tuotu hevonen oli nuori ja tulinen, ehkä hieman vauhkokin. Minun oli siis ajettava edellä estääkseni papin nuoren oriin vauhtia, jota oli vaikea hillitä. Matka kävi yli Voxnajoen, joka kiemurteli monina mutkina ja jonka näkyville väliin tulimme. Neljänneksen matkan päässä sivuutimme tehtaaseen kuuluvat Norrgårdarein torpat. Täältä oli tasainen ja hyvä tie, joka kulki kangasmaita Öfverbrohon, joka samaten oli tehtaan alustalaisia. Puolen neljänneksen verran tieltä näkyi Njupan kylä, jossa enimmäkseen asui tehtaan sysienpolttajia. Nykyään Pekka Janinpojan asuman talon on raivannut alkujaan Pekka Martinpoika, joka oli ensimmäinen tänne Suomesta tullut.

Öfverbosta meillä oli yhtä hyvä tie tehtaan omistamaan _Svenskbohon_. Tänne poikkesimme syömään ja lepäämään. Sillä aikaa hankin itselleni puusatulan ja valmistin siihen laitteet kirstuni kuljettamista varten edelleen Lobosta, missä tie loppui, Qvarnbergiin. Kyytimieheni, tyhmeliini, joka ei ollut edes oppinut pitämään hevosta kuvissa, ei tahtonut mitenkään suostua minua viemään edelleen. Mutta kun kylässä ei hevosia ollut kotona, sain hänet suostumaan kyyditsemään ainakin Lobohon asti. Tiellä tapasimme erään Sandsjön suomalaisen, joka säkkisatulassa kuljetti muutaman kapan rukiita. Turhaan oli hän niitä yrittänyt ostaa omalta paikkakunnalta; hän oli ne hankkinut Ofvanåkerin tienoilla. Hän oli siis ratsastanut 8 penikulmaa, edestakaisin 18, saadakseen neljä kappaa viljaa ja sitä paitsi oli häneltä mennyt hukkaan viikko kiireintä työaikaa. Hän kuvaili ankaraa nälänhätää sekä näillä metsillä että kaikkialla Taalaissa. Sen hän teki niin liikuttavasti, että minä heristin korviani ja aloin miettiä papin varoituksia. Lobossakaan ei ollut ketään kotona, kylä oli autiona, ihmiset karjamajoillaan. Näin saattaa tähän vuodenaikaan kulkea monet Taalain kylät tapaamatta ainuttakaan ihmistä jääden toden teolla nälkää näkemään. Tähän jätimme rattaat, kun matkaa oli jatkettava joko jalan tahi ratsain. Molemmilla Häggbergeillä oli satuloidut hevoset vastassa Qvarnbergista, mutta minä, joka en ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sain tapani mukaan tassutella jalan ja sainpa vielä olla kiitollinenkin, että hassahtava kyytimieheni suvaitsi hevosen selässä antaa minun kuljettaa kirstuni Qvarnbergiin, sillä itse hän sitä ei osannut tehdä. Matkaseurakseni sain qvarnbergiläiset, jotka papille olivat tuoneet hevoset, joten aika kului pakinoidessa ja rupatellessa. Tie oli huonoa ja kivistä. Puoli penikulmaa Qvarnbergistä menimme pienen joen yli, missä annoimme hevosten syödä ja levätä.

Päästyämme kylään alkoikin sataa. Jäin ensimmäiseen taloon, jota nimitetään torpaksi l. Ryttäritorpaksi, josta vielä oli runsas neljännes varsinaiseen vanhaan kylään, Qvarnbergiin, mihin nämäkin talot kuuluivat. Toiseen taloon majoittui pappi ja siellä piti jumalanpalveluskin pidettämän. Jonkun aikaa perilletuloni jälkeen oli minulla kunnia saada pappi seuralaisineen vieraakseni. He istuivat jutellen luonani aina iltamyöhään. Isäntäni ei ollut kotona, mutta vain vaimo ja lapset. Emännälläni, joka tuntui olevan reima ihminen ja tavallista talonpoikaista sivistyneempi, oli ollut aikoinaan omat pienet kohtalonsa, sellaiset kuin vaimoihmisellä väliin tapaa. Mutta hän kertoi niistä avoimesti ja kaunistelematta ja siinä hän kaiketi teki viisaimmin. Hän oli nuoruudenpäivinään palvellut Hambon pitäjän Kilaforsin tehtaalla ja sieltä isäntänsä mukana muuttanut Vaasaan Suomeen ja muutaman vuoden kuluttua takaisin Kilon tehtaalle. Sieltä hän joutui palvelukseen Voxnaan ja lopuksi tänne naimisiin, kun hänelle sitä ennen oli tapahtunut se onnettomuus, että oli siunautunut tytär. Tätä taloa pidettiin nyt näiden suomalaismetsien rikkaimpana, vaikkakin tuo rikkaus pääasiallisesti lienee ollut siinä, että he saattoivat vieraitaan kestittää ruisleivällä; itse he eivät sitä syöneet. Eniten osoitti heidän taloudenhoitotaitoaan mielestäni se, että minulle syötettiin leipää, joka oli vuoden 1814 satoa.

[Kuva: _Suomalaispirtti sisältä._]

Minulle annettiin tilava tupa käytettäväkseni ja olin juuri istuutunut kirjoittamaan päivän tapahtumia päiväkirjaani, kun, niinkuin jo mainitsin, sain papin vieraakseni. Ennen hänen lähtöään tuli kotiin isäntäkin, _Olavi Kallenpoika_, nuori kaunis mies, joka osoittautui viisaaksi ja järkeväksi. Hän osasi sekä lukea että kirjoittaa. Herra Häggberg toi hänelle Ofvanåkerista kirjeen, jonka hän ääneensä ja sujuvasti luki meille. Huomasin sittemmin, että hän oli perehtynyt myös Ruotsin historiaan ja maantieteeseen. Hänet oli äskettäin valittu lautamieheksi. Papin mentyä hän kertoi, että Qvarnberg, suomeksi _Kasakka_, joka kuuluu Ofvanåkeriin, on 5 ½ penikulmaa emäkirkolta ja 2 ½ Voxnan kappelikirkolta. Siinä asuu 6 talossa 58 henkeä. 4 taloa kuuluu vanhaan kylään, _Ylikylään_, joka on neljänneksen päässä, 2 _Alakylään_, vaikkakin molempia yhteensä nimitetään Qvarnbergtorp l. Ryttartorpiksi, joka nimi kuuluu oikeastaan näille kahdelle talolle. Suomen suomalainen _Sigfrid Pekanpoika Kasakka_ ensiksi asettui _Ylikylään_ ja hänestä kylä sai suomalaisen nimensä. Hänen kuninkaallisen vahvistuskirjansa pitäisi olla Kustaa Aadolfin antama v. 1618. Hänen jälkeläisensä _Eerik Tuomaanpoika_ Kasakka oli ensimmäinen, joka vanhasta kylästä muutti ja raivasi itselleen talon Alakylään. Hänellä ei ollut poikia, vain yksi tytär, Kaarina Eerikintytär, joka meni naimisiin Heikki Bergströmin kera, joka niihin aikoihin oli Suomesta tullut. Hän oli ollut Viitasaarelta, mutta palvellut Uudenmaan rakuunarykmentissä. Näillä oli kolme tytärtä, joista Kaarina Heikintytär meni naimisiin taalalaisen Olli Orenpojan kera Leksandin Yttermosta. Heillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Heikki, joista edellisen poika, _Olavi Kallenpoika_, oli isäntäni. En voinut olla huomauttamatta siitä, ettei hän auttanut köyhiä naapureitaan, joilla ei ollut leipää, kun hänellä oli usean vuoden vanhoja rukiita. Hän sanoi varastonsa olevan pienen ja että senkin hän oli säästänyt syömällä perheineen akanaleipää. Jos hän olisi antanut sen vähän viljan, mitä oli, ei se naapureita auttaisi ja silloin hänkin olisi ilman. Illalliseksi minulle tuotiin imeläjuustoa, joka oli hyvin hyvää, ja paistettua ankeriasta — ei siis köyhän ruokaa. Vuoteeni oli leveä, mutta lyhyt, joten en siihen sopinut, miten ikinä siinä käännyinkin. Siinä oli maattava ja kun vielä luteet vaivasivat, laskeskelin salamoita ja kuuntelin joka ukkosen jyrähdystä.