Part 17

Kemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti, 2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5) Pekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut kovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta ollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli ollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston nuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet Filipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan hän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens fägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten siitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi oli hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä salona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja viljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli tullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä, että he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus määrätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut _Loka tjäll'in_, keksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen _Finnhyttan_. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen _Finnbo_. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa _Finnbohyttaniksi_. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle ruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille. Hänen nimensä oli _Filippus_. He antoivat hänelle luvan asettua järven pohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa hänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla, missä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän rakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä kulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips stad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½ penikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin _Finnmåsgrufva_. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa _Finnhyttanin_. Mutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita, jotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi sinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.

Kun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua, lähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut täyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi. Kysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun sanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun poikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä lapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä ilmaisemaan syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut perjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin sillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut Filipstadin, missä hän Filiphyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi. Solbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan, käveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut silloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta mihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin etsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut tietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan eikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli sillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle Myhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis tuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja muuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä Slättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti itselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien Isämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja toimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen taloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet huutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä olekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne ovat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa liitetty tehtaaseen.

Kun _Jerna_ nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon pienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3 kappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on enemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan, joka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan saa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli kuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat keskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa, mutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen johdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan kirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset että suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia, luullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman palkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin, miten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat ovat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole pidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä entinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille hankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi, kuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä. Suomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli maksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15 kannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli tyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi äveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi autioksi, saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja perustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat varakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo Iivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin kanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt käräjöivät.

_Putkola_, ruotsiksi _Slätten_, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä, että tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla kaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden ympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten _Lasse Mikkelinpoika Putkoinen_. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n. 100 vuotta sitten _Niipa_ nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee ollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta hän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan nimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli kaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen vaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja piiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi jäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen. Hän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla luoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi harppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu _Niipansuoksi_, mutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui jalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt pakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia myöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat korvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän lopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut hengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että hänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä aikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista. Sen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin Falunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten miestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi viilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut tanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt, mitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli vastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen heidän tanssia.

Eräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo tiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei seurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt kuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti hänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai vielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit olivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas ikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin. Seuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse mukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi sinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen entinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika _Kärvisen_, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että hävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon, josta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. Niin joutui talo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden hevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä tynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui itsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös jyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.

Minun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin kautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista, menin suoraan Kroktorpiin.

_Roxåsenin_ ensimmäistä asukasta on sanottu _»Kissan Käiväräiseksi»_, hän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki Matinpoika _Tyhönen_ nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän epäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo taivutti miehen mielen.

»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä Brindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja Riston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet tuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon, neuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin tätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt naimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan 300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän ottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin kirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!» Mutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa, ellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.

Matkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se näet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän kirjaimen ш:n näköiseksi.

_Rynkään_ (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia. Isäntäni Lasse _Kavia_ eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä sanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian kaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3 aikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä että muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, sangen paljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara työ kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko. Tämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä ja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi, että Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi sanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on Hedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti lähemmin tutkia tuota ilmiötä.

Nyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin olleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen poissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen, kun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle, mitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei suinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina, rukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja iskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei kukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni sitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita vankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä Norjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen jernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on tarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.» Norjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän taitava seppä.

Annoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin heidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni poikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja, esim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro två ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen käsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson Dalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa vangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta. Käsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12 killingillä.[12]

_Rynkä_ on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja Olli Hannunpoika _Vilhuinen_ tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta. Hekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman vuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi yhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan ja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan lehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä sai paikka nimen _Rynkä_ (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa on vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, _Matti_ Ollinpoika ja tyttäret _Maija_ ja _Anna_. Anna otti miehekseen Tahvana _Käiväräisen_ Dunderbergistä ja Maija _Lassi Rautiaisen_ Säfsenistä muuttaen sinne, missä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin uutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti naimisissa, ensin _Karjalaisen_ kanssa Laggåsenista ja sitten _Vappu Kavian_ kanssa. Hän myi tilansa _Jussi Muhoiselle_ Äppelbon suomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun _Annikka_ Matintytär, jonka mies oli _Antti Antinpoika Urpinen_, osti sen suvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen _Voahermäelle_ (Lönnhöjden). Annikalla oli kaksi tytärtä, _Kaisa_ ja _Kirsti_. Kaisa otti miehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista sukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten laita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa _Antti Antinpoika_ elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu Hannunpoika _Vilhuinen_ Digerlian _Vilhulasta_. (Myöskin Vermlannin Dalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on Vilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään, on 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani. Maija Matintytärellä ja hänen miehellään _Lasse Rautiaisella_ oli 3 tytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika _Kavia_, jolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: _Lasse_ Lassenpoika, _Mari_ ja _Kirsti_ Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa: Ensimmäisen kerran Anna Ollintytär _Pulkin_ kanssa Örskogista, toistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär _Pasaisen_ kanssa. Hänellä oli 8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja joista Lasse Lassenpoika (Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa _Kirsti_ on naimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.

Kolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per), Bergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, rakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän piippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija niin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin saat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä hänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on jo vanha mies.

Örskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika _Hotakka_ oli ensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka Heikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin pitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa seuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli Jaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon tuli Olli Ollinpoika _Vilhuinen_ Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi. Kylässä oli 3 taloa 12 henkeä.

_Bertilsbergkin_ kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18 asujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti Ollinpoika _Liitiäinen_ Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja Antti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.

_Brindåsenin_ kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne poikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika Tyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.

_Vakramin_ kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt. Kalle Juhonpoika _Teiskinen_ Laggsundista asui siellä ensin. Hänen jälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa Putkoinen.

_Vakerskog_, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä. _Pekka Heikinpoika Hotakka_ Lakeråsin suomalaismetsistä tuli toistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu _Liitiäisiä_ ja _Tyyhyisiä_, täten on aljettu nimittää Tyystä tulleita. Sain rynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä Digerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään. Olin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta talvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin, Käringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta ukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme Digerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan taloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin oppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme suureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin kylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa minut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät vähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella uskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan kylmällä vedellä.

Istuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista. Lopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja häntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle, sillä hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta kuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin työmiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän muka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä siihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi sieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani, en heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta kun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan kaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa vieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten ole nähnyt monta hänen vertaistaan.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme hartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän lorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo aamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan, sillä hän oli kuullut, että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼ tynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että siellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin ja Närsen nuoriso.

_Vilhulaan_ (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul Hannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli Sigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin. Muutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja asuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia neljä ja _Tervasaholla_ (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä neljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi siitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden pirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten karjamajoja.

_Flatberg_ jäi käymättä. _Erkki Heikinpoika Turpoinen_ on sinne rakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli _Lasse Juhonpoika Pasainen_. Torpan rakensi _Heikki Juhonpoika Hyyryläinen_ Flatåsenista. Nyt siellä asuu _Erkki Erkinpoika Kauppinen_ Näsin Löfkullan metsiltä.

_Käringbergin_ on ottanut viljelykseen _Lasse Matinpoika Manninen_ Flatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf Hibbertille.

_Fäbodarnessa_ asuu _Hyyryläisen_ suku. Kylä on syntynyt myöhään, joten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten karjamajoja.

Syötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen _Sipin torppaan_ (Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin menivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä odotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö torvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin tavatakseni _Paul Hannunpoika Vilhuista_, jonka piti olla suuri tietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä häntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo yöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin sinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin yksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½ penikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja jouduin eksyksiin, joten jouduin _Nyyrylään_ (Näfveråsen), joka on _Nyyryläisten_ pesäpaikka. En viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana Vesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen isäntäni _Hannu Vilhuinen_. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin, ennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän sai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua harmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin jäänyt Digerlideniin.

_Vestfallet_ on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten _Lasse Erkinpoika Sormuinen_ Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle niin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata. Kuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon maakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan kartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja muitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut mies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut jäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä _Sormulaan_, jonne oli ¼ penikulmaa.

_Sormulassa_ (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla mäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan nähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja lahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven toisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän näköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin _Olli Erkinpoika Sormuisen_ taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja epäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella tulimme tuttavallisiksi.

_Jyrki Olavinpoika Sormuinen_ oli ensinnä tullut Suomesta ja rakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin asti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut nuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin saattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu Rautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei muistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä alenevassa polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2) Olli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5) Olli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus oli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja Olli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen _Erkki Lassenpoika Putkoisen_, siten oli Putkoisia tullut kylään. Kappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli Laknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi piikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa _Ampiainen_. Hän oli itse ollut hyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja ilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria heittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä sivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja rosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun heitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että missä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua. Kun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo jäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja pakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen Kaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa. Saarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja oli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui. Viimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten Kråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy päänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti murtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua tänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi ja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet sitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja upottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on lähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva tasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan vieläkin _Ampiaisen pöydäksi_. Heidän suurta tilaansa ei kukaan yksityinen saanut, vaan kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa tilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka sai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät he kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti lainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta pitäjä maksaa verot.

Menin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä kauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma tyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan piiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua töllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja. Minä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter på taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i granngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa pappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun. Minä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä ei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa. Suomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa yöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.

Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan. Matkalla halusin nähdä _»Ampiaisen pöydän»_, mutta soutajani ei sitä löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää. Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa kylään.

_Ronkala_ (Kölaråsen) on alkuaan _Pennaisen_ perkaama. Häntä oli sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen _Matti Ronkaiselle_, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme poikaa: _Olli_, _Heikki_ ja _Matti_. Matti muutti Myllymäelle, Heikki ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: _Heikki_ ja _Juhani_. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja puhui sujuvaa suomea.