Part 15

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle. Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla. Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli, sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen, että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni, sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani, ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä. Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut, oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, _Laukkumäkeen_, joka oli saanut nimensä _Laukkuharjusta_, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään ripustivat laukkunsa erääseen tämän _harjun_ honkaan. Täällä oli kapea sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål» on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on _Lohenlahenmäki_. Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli _Heikki Matinpoika Siikainen_ Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut, vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain vastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä. Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U. Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e. Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾ penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200 taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen nimi on _Juva_, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, _Saha_ on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen. Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.

13. SÄFSENIN NIMISMIES. UKKO RONKAINEN. ASUTUSTARINOITA JA RUNOSAALISTA PITÄJÄÄ KIERRELLESSÄ.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs poika seuralaisenani _Säfsenin_ kirkolle, jonne oli seitsemän neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona. Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon. Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti heti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona. Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä _Maija Heikintytär Turpiainen_ (Turpoinen), joka taisi useita runoja ja loitsuja, niiden joukossa _sammas_-tarun, jonka kirjoitin muistiin ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon tullessa:

Kuin työ hyvä munna muorisein murreen muistasitte, tarpeen tietäisitte, niin työ aittaan mänisitte keikutellen kellariin.»

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on, Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä, ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan paikalla. Heistä jäi tälle paikalle _Pauli Lassenpoika Turpoinen_ eli Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana; toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin, muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee ollut Nikarainen. Eräs heistä, _Puuroinen_, oli mennyt Skifseniin, hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan, missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä Joonas Kallenpoika _Rautiaisen_ asuman talon toinen puolikas oli tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro. Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa. Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani _Hånin_ (_Hounas_) kylään tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika _Ronkaista_, jota nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m. Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä. Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului, miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut. Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti Jumalasta nimitystä _»vanha mies»_ ja joskus »vanhakas», sillä kun hän ihmetteli jotakin, hän sanoi: _»voi vanhamies»_, missä ruotsalainen sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään, vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan, joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa, niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty, tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi. Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet, viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi tuli Suomesta tänne vanha ukko _Nikarainen_, joka asui nykyisellä Juho Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika _Kinnuiselle_, joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua verivihollisensa _Lasse Hannunpoika Honkaisen_, mutta että hän kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika oli Heikki ja tämän poika _Erkki Heikinpoika Kinnuinen_, joka jäi vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin» isälle, _Olli Matinpoika Ronkaiselle_ Ronkalan kylästä 400 taalarin hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa, joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee juonnettavissa. Ensimmäinen, _Jaakko Honkainen_ lienee tullut Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin, viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼ neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

_Kuoppa-aho_ (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. _Likasuossa_ (Dymåsen) eli _Vappuisenmäellä_ (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika Säfsenistä.

_Torppa_ (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika _Honkainen_ Remmenistä ja hänen vaimonsa Justina _Nikarainen_ asettuivat n. 70 vuotta sitten tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta, kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö, mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää, käännyin etelää kohti tullen _Kestimäelle_ (Läsen), jonne oli puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä, ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin. Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

_Hirvimäki_ (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota, samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20 vanhana.[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina[9] ja kuollut, kolmannen nimi oli Gerén[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä. Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään _Matti Pynninen_. Hän ehkä tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi hänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän äidin isä. Hän oli Honkaisia.

[Kuva: _Suomalainen talonpoika._]

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen sai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan. Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi: »Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään _Surma-ahoksi_, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä: »Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään, toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa, mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

_Rifalletin_ kylä sijaitsee niin korkealla vaaralla, että sieltä on näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä. Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin odottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut yksin joutua heidän seuraansa.