Part 12

Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi, ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin: Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne kerääntyneet).

Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen, ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani 24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties' kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin. Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut, esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva, joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa, puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi, enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua hyvän saattajan saaneena!»

Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut; sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin, että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla», itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti, mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle piikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos, t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä. Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin, mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin — oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.» Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti pälkähästä.

Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken. En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.

Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi seurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼ penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi, enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen. Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa, jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa, ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa sammutettu. Kello oli yksi yöllä.

Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan Ulfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään minusta.

Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan. Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.

»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa, sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä, vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»

Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma, löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun oli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia, jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.

Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).

Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin, joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle, vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]

10. MATKALLA LÄNSI-TAALAIHIN. TARINOITA.

Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10 olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain 1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle. Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello 7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita, joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian. Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua, sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.

[Kuva: _Järvimaisema suomalaismetsissä._]

Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta. Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet nälkään kuolleita.

Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4 Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11 ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin. Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin makuutoverikseni.

Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä. Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä. Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä, jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½ neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main työnhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi, että hän oli ollut Tukholmassa.

Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen. Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi: »Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.

Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs oli seuraavanlainen:

Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen, joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle, sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle. Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.

Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi jättiläistä. Toisen nimi oli _Horsmund_, ja asui hän Horsmundin vuorella. Toisen nimi oli _Kastare_, joka asui Kastarin vuorella toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin. Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se vieläkin näkyy matalan veden aikana.

Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:

»Jen åle, (Sa juovikka, Jen stråle, Sa kirjava, Jen långe — Sa pitkä — Piinali uppå, Joudupa jo, Piinalig uppå, joudupa jo, Kalsesaali je qväll!» Kalsesaalihin[7] yöks!)

Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.

11. LÄNSI-TAALAITA SAMOILEMASSA. ASUTUSTARINOITA.

Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan, missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.

Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»

Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden paikkakunnan korkeilla vaaroilla.

Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he olivat juoppoja.

Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti, että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi, että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds ord.»)

Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon, nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta. Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista ja että pitäjää nimitettiin _»Länsi-Finnmarkiksi»_ ja etteivät he olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin suomalaiskylien nimet.

Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern, Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget, Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg, Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön, Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön, Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja Nybofjällsberget.

Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja käräjäpukareita.

Gottlund jatkaa:

Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön, jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin, jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16 killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain kuulla, että siinä elettiin velaksi.

Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme, vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓ neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»

Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora, Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään. Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien, oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme sellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.

Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle, ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa naista oltu nähty.

Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen, että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen. Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut, harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt luonnottomalta. — —

Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin, etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4 aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin helpon niitä kantaa.

Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.