Part 4

Kun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti. Lukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja tutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä peitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle voidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on sopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin julistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin sievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita ja kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen yksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on silti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on poika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on hänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei kursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa rintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota lain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen poikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus voitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä suomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä nyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.

Leikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin makuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa koristivat hameet, kaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin laitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta pianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon. Häiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —

Niin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten huvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.

Ensimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen viemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen tänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja haastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään edellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin puhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo auringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin puheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He eivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset olivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi itse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia kuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita. Luin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten saadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat Savolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten Gananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi sitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja huudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»

Hän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun karhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se sinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt. Huomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin, eivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti olisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin nyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, jotka he heti tunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät heille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman toisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin eron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.

Kun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä omastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä tehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta jätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin, johon tietysti en suostunut.

Täältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots. Falkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen pistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin kuului kolmetoista henkeä.

Viihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton kautta. _Laitinen_ nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni talonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli muuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä Falk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta sitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja siitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu Pauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta Hiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme tavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä perheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo, minne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri luultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti, joka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää käsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat ainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan vanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun oli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että sellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä vain löytänyt. Luultavasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä ehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili kaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei minut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä olevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai pirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia. Nyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei tiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut olivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas ulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman mittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon ja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa, metsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin kappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia suomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka näyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että oli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin silmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä tuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon erikoisesti _Pekkala_ (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on 1 ½ penikulmaa, _Loinila_ (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa kylissä 94 henkeä; _Riitamäki_ (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2 perhettä, 8 henkeä; _Mörtsjöriset_ ½ penikulman päässä, 6 henkeä; _Peäkylä_ (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa, oli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; _Hulvalan_ (Gammelboningarne) sanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä; Käivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6, asukkaita 30; _Lievolaa_ (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on siinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½ penikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; _Väisälä_ (Fallåsen), jonne oli 3 à 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan suomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies. _Poasolassa_ (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e. (Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä suku ne ensin on raivannut, niinpä esim. Loinilan joku _Loininen_, Hulvalan _Hulvainen_, Käivärän _Käiväräinen_, Lievolan _Lievoinen_, Väisälän _Väisäinen_, Poasolan _Poasoinen_, Pekkalan _Pekka_ j.n.e.).

Siis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien tietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui muistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita suomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp, Långsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä puhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.

Näiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat Helsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa rajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää käymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella Taalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin vain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.

Kolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on _Rimsbo_-niminen kylä, jonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut _Rimppi_ tahi _Rimppinen_. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan mukaan _Kokkoinen_ (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne Svartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin kuuluva vanha suomalaistorppa _Lampinen_, jossa nykyään asuu vain eräs paimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut _Lintuisia_, mutta ei tiedetty, elikö heitä enää missään.

Etelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät Gästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.

Saatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua otettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua oikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä sadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin jonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme täydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän sarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle taholle. Oli jo myöhäinen hetki, kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle, missä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.

Kun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten kopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa syntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli kotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta toivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni herätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki oli liikkeellä.

Seuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni kirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä neljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli ollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle ennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten saisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en suostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme tulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin alustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta poikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin _Hulvalaan_ (Finby), ¼ penikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja kaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti Heikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän Munterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen suomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut _Hulvaisia_, siis samaa perua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän lienee muuttanutkin tänne.

Täältä tulimme _Laukkalaan_, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen olleen _Laukkaisen_), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin torppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi. Isäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua soittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä koko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan paimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla kuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kappaletta _Otavan_ I osaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat hieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä toinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli musikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.

Täältä menimme niittyjen kautta _Seppälään_ (Bål Pers), jonka kylän, suomalaisesta nimestä päättäen, on joku _Seppänen_ raivannut ja jonka etunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti _Lo_ nimisen sotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en tavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä. Hänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin talvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä tunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että saisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon lausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän piti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi suurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi. Lusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti happamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan _flöte_-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut maistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä tarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta ruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.

Hän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja soittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja luultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin etsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan taloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia naapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi suomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että muuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille mainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa paikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen suomalainen asukas on velkaantunut ruukille, on ensimmäisenä huolena saada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi periä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista, jotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein ruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani harvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).

Istuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui sokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän viulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit siinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan erään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että näytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia löntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka nipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta näyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus unohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään tasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä keijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.

Valmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun muassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut Antti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna Antintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika, jonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n. kaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat asettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan lähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta olivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli jäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin suomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että täältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut tänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen kansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden ahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni tuulen henkäys metsään. Mutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo kosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin se on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän suomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.

Täältä soudimme Svarten-järven yli _Rantakylään_, jonka rannalla olevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin kylään. Sieltä menimme _Pöntälän_ kylään, varsinaiseen läntiseen Svartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku _Pöntäinen_ on luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama Peder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut puhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan, valkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista suomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti asevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti meille hyväntahtoisuutta.

Täältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori emäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa keskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla meille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme puurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi vimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen sisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt vihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla annettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä sisälle.

Seuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen Svartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen perhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme ongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli _Murtomäkeen_, jossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11 suomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin osan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon poikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies. Nähtyään meidän lähestyvän otti hän kirveen olalleen ja livisti metsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin oli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä puhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen tyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi, mutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut häväistyksi. Hän ei ollut kotona.

Täältä kävelimme _Hynnilään_ (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne laskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme _Piiskastorpin_, jossa lienee asunut joku _Piiskainen_ ja jonka isäntä oli vankka suomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.

Tulimme sitten _Kivimäkeen_ (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta kun olin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja runojen taitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa. Puuvajassa, johon olin pujahtanut kirjoittamaan päiväkirjamuistiinpanojani, sain suojaa hirvittävältä ukonilmalta, rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan odoteltuani arvasin, ettei väki ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei sitä ollut ajanut kotiin. Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼ penikulmaa taivallettuamme _Hynnilään_. Menimme Pekka Hindersonin taloon, joka, lukuun ottamatta erästä karjamajaa, oli ainoa järven tällä puolen. Muut olivat muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat kaikki alkunsa täältä.

Tapasin kotona vanhan akan, _Anna Kaisantytär Tikkaisen_, joka jo oli kahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin, joista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin käärmeenlukujen laita.

Hän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät olivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten asumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen toista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että naisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten johdosta kaikkialla Suomessa?

Suomalaisista oli etenkin muuan nimeltä _Karjalainen_ ollut kuulu tietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta kotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille _Räihälän_ kylään. Hänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi hänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi kestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti kotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa talvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että varpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen loppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin meni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän hukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä _Kivijärven_ yli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut noin 90 vuotta sitten.

Tulokkaista oli etenkin eräs nainen, _Tornion Kati_, antanut aihetta kielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen kaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt kateutta ja panettelua.

Eivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska heille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten _Tornion Katiloita_, _Tervakuppiloita_ y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä harjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.

Saimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät _Hynnijärven_ (Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin suomalaisten _Leppävalkamaksi_ nimittämään taloon. Kun täällä tapasin vieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun oletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin oli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan runoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin juttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin sanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä juuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten muistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui niin nopeasti, että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä muistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt, mutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä varmuuteen, hän selvisi kunnialla.

Hän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat olleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen kutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään kuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista. Tultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset suvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät maan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla rauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla oli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo ammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla n.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli muuttunut autioksi korveksi.

Ukon mukaan oli Risto Tahvananpoika _Hynninen_ ensimmäisenä tullut Suomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu Per Hindrikson. Hänestä sai talo nimen _Hynnilä_, joka oli kaikkien kantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen oli ollut _Rautalammilta_ Savosta. Muistoksi olivat vanhat _Hynnijärvestä_ käyttäneet nimeä _Rautalamp'_ ja käyttävät sitä joskus vieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan nimi oli _Antti Hynninen_. Hänen poikansa oli _Heikki Antinpoika_ ja hänen poikansa _Antti Heikinpoika_; tämän poika oli _Juho Heikinpoika_, tämän poika _Heikki Juhonpoika_ ja hänen poikansa _Pekka Heikinpoika Hynninen_, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs sukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut kolmattasataa vuotta.

Toinen suomalainen, _Kaik[k]oinen_, joka myöskin oli Suomesta tullut, oli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan _Blomilaksi_, kun taas kolmas _Antti Makkoinen_, joka lienee ollut kotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä _Virolainen_, asettui järven toiselle puolelle, sinne, missä nyt ovat Linghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100 vuotta sitten _Kaikoisen_ torppaan, mutta hukkui myöhemmin Hynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin matalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet sieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä tilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen poika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä talonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut muutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan _Jussi Ollinpoika Blomin_, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa kolmen lapsensa kera.

_Tikkalan_ eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi asettui Suomesta tullut mies _Tikkainen_, etunimeä ei muistanut. Erään hänen jälkeläisensä nimi oli ollut _Juho Antinpoika Tikkainen_, liialta nimeltä _Veäräsuu_. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin matkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan. Tikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan», kun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut piiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea. Kimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen kuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa matkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra tarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?» »Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen oli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.

Toisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan raivannut Juho Tahvananpoika _Penttinen_. Hän oli Suomesta tullut ja lienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon Jonsonin poika on vieläkin elossa oleva _Antti Joninpoika Penttinen_ eli _Bengtinen_, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.

Helsinglannin _Vantilan_ ja Räihälän kylissä oli etenkin _Hämäläisiä_ ollut paljon. Ja _Torpanlahdessa_, missä Lasse Lassenpojalla nyt on peltonsa, oli muinen asunut joku _Pitkäinen_, hänkin kotoisin Suomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän _Pitkäisen_ olivat ruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä tuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia vatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua Pitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.

Ukko kertoi ennen mainitsemastamme _Karjalaisesta_, että tämän sika oli turmellut _Lauri Tikkaisen_ kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen nostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän sai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne voineet vahingoittaa sikaa.

Sitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista, joita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät heidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään suomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta turvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä ikinä vain tavattiin.

Sellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet olivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla, oli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat päässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja rääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni seipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen vähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota tekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he nuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle. Hän oli kumminkin vironnut henkiin.

Juuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että kortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon hänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan avaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti hänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko yösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle huonetta. En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea tahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle silloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa talosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen. Hänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas lellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli loukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle kuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista kehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen hetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis käyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin osoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin pimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai sisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä päälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin pyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan. Odotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni, että hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän tuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin pistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja nukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi kaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin aiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun tulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt pieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme makeasti.