Part 8

Matkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään eksynyt lapsi. Poika, _Pekka Antinpoika Nykäinen_, vakuutteli, että vuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli varastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta, joka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan taalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata virtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla taskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina palasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista antaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput lahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui päästä täältä.

Runsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme _Hampuran_ (Hamra) kylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen rakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli 9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs sairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa tapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli ystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.

Täällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli yhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan seurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai tyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli näet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja vetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin kauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta mitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä löytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton, lähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä menisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puolen kylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin Restoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta Näfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä saattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.

[Kuva: Metsäsuomalaisten huonekaluja.]

Aavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli tienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut tienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui suohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin.

Tultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko palattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli pitkä matka kylään ja sitä paitsi olin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään. Mutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten haihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään löytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset metsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi vaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa ja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni lakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä olin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin toistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan siintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin kulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni Restoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä tyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta kun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he antoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien _Torniomäelle_, jonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun, jossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He pyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota sainkin ja hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai vieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.

Jutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka kauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa että koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista. Olin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja aavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli hän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli tarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin antanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana välinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui siitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen saadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja ylisteli minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut etsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni siitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa luokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja joka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän olojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä tämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se antoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä hän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli käynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa maailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa lautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli luovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin palveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen kisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona. Häntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena ammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III kruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi sittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien rauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren kunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea. Edellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään oli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla, nimeltä _Erkki Pekanpoika Pulki_, oli muisti kuin partaveitsi. Hän muisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta alkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten suomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen kommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani, erehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt ne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta suomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli _Nuotinen_ toinen _Kemppainen_. Pulki-nimen selitti hän saaneen alkunsa siten, että jonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs läsnäolleista oli sanonut: _»Nyt Pulkki pulkoittaa»_, jonka johdosta reentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän omaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on samaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi joukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin hänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin minulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään oikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon tietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa jutellen.

Kello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle tavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli sisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia, jotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne yöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään. Heillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli tuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun tyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli sitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin aamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen puurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi minun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja minä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty lehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen. Siellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja ummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni lähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja menin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä ohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen mentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja pian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua mukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin aioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä koolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian myöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat kotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta tultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään. Huutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun huudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin liian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi neljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen oivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan osannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne, mutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin metsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä määrättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea suoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo noituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui kääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin, väsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta lähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon päivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.

Kello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin kuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina ja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin, rämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen kerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti käveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan näyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä. Kuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä, enimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä tapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan koetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko heille kalliimpi. Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet hiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.

Saatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni neuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli autiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua myöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä rämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat alkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli vielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua, nimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin sotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon halki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia. Mutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja kärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja tuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan ympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui, kuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot kävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään piittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin kongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini niitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia tilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani kuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin, miten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko metsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin luulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta kaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin käteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien hyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se estänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä pidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien siivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä helvetillinen korvilleni kuin pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja aina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen oikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni virtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni neljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä jaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut kujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat repineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja mäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä seurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä päässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten mielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi uupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin jalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla Svartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se autiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa ihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun häiritseminäni surisivat ympäri huonetta.

Hieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka johti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se useiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja vihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen, joka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin oikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin loppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa kuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään tietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin siellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta miten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin päivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen tuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään pystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa hohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni ja kiukustuneena tyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin, että olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut mentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut Svartåhon.

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona, mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö, kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää. Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa juodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa. Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa, luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana. Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät _mössöksi_, karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat _muuramia_ (myrbär), keltaisina ja pehmeinä _lakkoja_ (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän _Sigfrid Martinpoika Tossavaisen_; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan. Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko _Halfver_ eli _Harald Antinpoika Tossavainen_. Ukot olivat keskenään sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila, jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen. Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui, viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta jääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja, silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta. Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia, valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun, epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta, sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin, että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa. Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko piti perää.

_Fågelsjö_ tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna, ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä. Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20 suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille. Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä, Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo, »että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa, sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15 penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa. Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit. Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko _Pulkkinen_ Torniomäellä kertoili niistä monista ja pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut, että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on 60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja verottamassa.