Part 19

»Brukspatron Sebastian Grave, f. 1684 d. 25 Dec. gift med Anna Cherson 1729 d. 8 Juli, död 1748 d. 14 Martii»

Kuvan alla luki:

»Jag gläds att vårda få en Faders värda minne, Som tjent i redligt nit sin Gud och fosterland; Han född af Gallisk stam, dock ägde Göthiskt sinne. Fem Bruk, bland vildsint folk, han anlagt med sin hand, I sligder var Han snäll och kände Malmers värde; Han delt åt många råd, bröd och mogna råd beskärde.

Ulrika Grave.»

Päivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan» seurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin, että kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea sanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua tehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin pengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet, joita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja joissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.

Omituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt papin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän viljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti lukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen pappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut suuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen sitoumukseen.

Tulin ajoissa _Skattlösbergiin_. Siellä oli kotosalla vain vanha eukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko tuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois talostansa. Hän oli saanut 11 leipää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa, ja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille, että sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan Dunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki oli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä jäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä näin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on asunut _Vappuisia_ ja _Liittisiä_, Abborbergissä _Pohjoisia_, _Honkaisia_ ja _Vappuisia_, Bingsjöbergissä (Mujalassa) _Mujaisia_, Jänsenissä _Liittisiä_, Skålkbergissä _Rautiaisia_ ja _Soikkaisia_, Grilsåsissa _Kemppaisia_ j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä. Isäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten metsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina) kävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia saataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan kylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu, että he ovat jo siitä tavasta luopuneet.

Seuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius puhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja Samuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa ollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi joukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta hänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän sanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli joltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.

Tänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa satanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että isäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle menevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka on Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin tiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani. Ensin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli ollut jo pitkän aikaa pimeä, ennenkuin ennätimme perille. Björnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään palvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona. Kyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän myönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello olikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta minä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä tarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan. Sanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin varhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin pukeutunut.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän. Syötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut muita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän näytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli kerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa, jossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain erään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja Ceciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas kaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että olisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri kaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti katselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se oli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin, en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen puolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista kappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä kappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin kun ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen jumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt mennä Näsiin.

Kello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen kartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni viedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan kirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia, vuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa takkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin uitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat ja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi tanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en välittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan piikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan, jonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän huoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani. Mutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko talossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.

Seuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja kirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin mennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne kuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja klaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä saisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli siellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli pitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö, mutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla kuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli matkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva tuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi herraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei oikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei suoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista soitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö, pyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua pitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En ollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin kanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli tanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle neljännelle paikalle ja vain yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan rouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua liittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari tuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila, jota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä herra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin ensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän jutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin miten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan juuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein ritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin pehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki olimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä mamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia naisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran olin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat kaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut tanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan, niin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät sitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön tietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden halveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin osoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen esimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse Tukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast, syntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen vapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin sukulainen, nuori suomalainen taiteilija _Magnus von Wright_. Eräänä iltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi kreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia. Wright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän tuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan toista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi toinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah, hänhän tuntee kortitkin.» Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän vuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit kertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja suomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).

Tanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli Carolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut tulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin useita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin tahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti viedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut saatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun en pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset minua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän mielestään sopi mikä tahansa.

Tehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen tavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en luvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi »Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään suomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa minun nuottikokoelmistani.

Seuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta muistikirjasta. Siinä luki m.m.:

Kirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh. Lundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki sunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina suurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen asetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —

Nimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin rengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja juhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724 määrättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille kullekin 5 taalaria.

»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen Grangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suomalaisen naisen pitäjässä myyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. — Pääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava takavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei puuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»

»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti Finne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut sukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»

Insinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta minä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle joukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo 10 ja sain samalla nuottini takaisin.

Kauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään. Maksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt kauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa menin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa oli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään nauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.

Seuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma. Ajettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni kaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean nahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä panna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei tiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse kyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta sisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen Vesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä tapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja kehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan Nordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin mentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin hankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin reiman 20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.

Nousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia katsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin Hästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri kartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa ja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja vikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun hän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua vastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että tosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden jos jonkinlaista ilvettä.

Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½ penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä. Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä ja huomasin, että se oli metson kokoinen.

Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen nukkua kamarini lattialla.

Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin, jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin. Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3 oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi. Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½ penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.

Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼ penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi, mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.

Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille, joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä, Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.

Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini, annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.

Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni, kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.

[Kuva: _K. A. Gottlund v. 1853._]

SUOMENTAJAN LAATIMIA LISÄYKSIÄ JA SELITYKSIÄ

_Siv. 1._ Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar, s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari». Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815 kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa, 50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m. runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla. (Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan (nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22 opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen osakunta (Finska nationen).

Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.

_Siv. 1—2_ puhuu G. tutustumisestaan _Palmbladiin_ ja _Atterbomiin_. Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806, maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä, historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk Literatur-Tidningin v. 1813.

Per Daniel _Atterbom_ on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22 Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä. »Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. _Friedrich Rühsin_ teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».

Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta, voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.

Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816 ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin. Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site julista ja ylösvalista.»

Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa. Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa, mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa niissä on.

Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma, että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.

Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar 1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»

_Siv. 3_ sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta »Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan» muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.

Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen: »Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen suomalaisseutu.»

_Ss. 5—6_ ja _9_ mainittu *Höckert* on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16. VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli kauppias Vaasassa.

_Siv. 6_ ja toistamiseen _s. 281_ puhutaan Saukosta, »laajalti kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».

Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen tyhjiksi.

_Siv. 9_ mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä, joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan 49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.

Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on syytä sitä selostaa.

Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin, Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen, teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele. »Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää sitä todistavan. Se johtunee sanasta *kanta*, freqventatiivimuoto kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat (bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.