Part 5

Lauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen ruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla menimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut pahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli valmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en tahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu epäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa ystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.

Olin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli sisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti tahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä puolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja tyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt runoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun papereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut sanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä tainnut.

»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea käärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani, hän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti tieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle. Mielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun en kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista. Luultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai karkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta Norjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin Norjan vielä kuuluessa Tanskaan.

Täältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne laskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme kauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa, kaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia. Poikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli oleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen _Nori_. Emme tavanneet ketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista, suurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin. Ukko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta tietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä jälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun olimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni, jonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun olikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin ensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, suomalaisen virsikirjan, johon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.

[Kuva: _Autioksi jäänyt suomalaistalo._]

Täällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni suomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei puoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin käytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi oli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä menneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat nokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet vastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia kaihon tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot ennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi tuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen tunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä lukittuun pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä mäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni oviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt näkyvää jälkeä: uuni oli sortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo kaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18 jalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet. Siinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla varustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa seinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin; sivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain kaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin ukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa suomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina aikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.

Aikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja Ockelbon rajalla olevaan _Saunamäen_ suomalaiskylään, jossa sanottiin asuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä tehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun sieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet paremmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla, en tänään mennyt edemmäs.

Norin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen sotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla. Hän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita vuosia myöhemmin asettunut tänne.

Samoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista _Tikkalasta_ (Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli ottanut Kalvolan kylästä vaimokseen _Anna Kalvoisen_, jonka vanhemmat samoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut 80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta _Taneli Antinpoika_, jonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä _Elias Antinpoika_, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan Heikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka _Juhonpoika_ elää ja asuu siellä vieläkin.

Käännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾ penikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon _Särkimäen_ ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan vieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa vihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu toimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin tehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin kanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut. Minua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen tekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen heikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja halveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos hän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten vahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen rouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli liian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja kova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden johdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä piti hänen muuttaa ruukilta pois.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla häät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta; ja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut naapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti eräs _Lo_ niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä, huomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka kanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat lukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen emäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen, jonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä vaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja tuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä sisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa olivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan juttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä kotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.

Kaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli ollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli palvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi ollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen (basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta. Päivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä morsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa. Kun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen morsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli seuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista eräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana, saatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni pari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin. Väliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään uusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja levähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä, riensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera menivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen taas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi korkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain emännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan tanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari kertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista pois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo kooltaankin oli päätään muita pidempi.

Miesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että olisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen _tukkoa_. Minun ei enää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä uteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo, jota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan siekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa annoksen. Hän olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi vetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen avuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut tarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä enemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta olekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä ollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin mielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren kappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin. Menetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi tarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta minulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa tilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo imeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta niin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.

Pian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme pitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime sodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen. Luin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä suuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main käytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon suomalaismetsillä _Poasolan_ kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt vanha ukko, _Samuel Matinpoika Poasoinen_, jota usein sanottiin myös _Iso Kupi Poasolan_, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo m.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen niin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten, että vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän aamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten lampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun pihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli susilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja loikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: _»Kaikki sain kuntoon, mutta sen yhen juutas vei»_ Mutta niinpä kumminkin kävi, että sinä kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota ainoata, joka karkasi yli.

Poasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten, että hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli ja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: _»Kahen puolen kaunihisti.»_ Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani lukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka kaikki ennestään hyvin tunsin.

Myöskin _Filisen_ _Kivimäeltä_ olin tänään saanut käsiini ja tarkoin tutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä, oli se, että ensimmäinen Suomesta _Pöntilään_ tullut _Pöntinen_ oli _Olli Pöntinen_, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli _Pekka Ollinpoika_, tämän poika _Olli Pekanpoika_ eli 60 vuoden ikään, tämän pojalla _Pekka Ollinpojalla_, joka eli 67 vanhaksi, oli vain yksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati, Krister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.

Eräs toinen suomalainen, _Pentti Pekanpoika_ Saunamäeltä, luki minulle _koin-luvun_, aivan tavallisen täällä metsillä.

Illallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä aikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen myöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin, missä leikki loppui klo 2 yöllä.

Jos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan niiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja sulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista leikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina vuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä kuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa. Taalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä ovat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin tanssiin innostuneita.

5. EKSYKSISSÄ. ITÄ-TAALAIN JA HELSINGLANNIN KYLIÄ KIERTELEMÄSSÄ.

Oleskeltuani kahdeksan päivää Svärdsjössä päätin seuraavana päivänä, heinäkuun 14:ntenä, jatkaa matkaani _Itä-Taalaihin_.

Maanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli lähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse kiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta suomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin Jon Joninpoika _Fors_ ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli tekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona, vaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät he mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani muutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin palkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani itselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin tehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella maalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten sitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli Lon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen öölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun ennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin itsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi tuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin en tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain pian kyllä varomattomuuttani katua. Kello 12 jätimme Svartnäsin tehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin Munterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi kuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja. Tavattuamme tieltä _Piiskoisen_ Nilslarsbergistä teimme hänen avustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan sen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista aikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme muutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin neljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä, niin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin erään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi pitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika kiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä ahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään vieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin kanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari. Ja kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen auringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin molskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen kuin ajatellen päämääräämme.

Tultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen taloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin talonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän oli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen päivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme tuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika juoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että meidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli varottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli neuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän osaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi sitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä todella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa erämaataivalta, ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten monen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin pelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman mittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo meitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä, jotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun olisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan, mutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin siis luottaa kohtaloon.

Olimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon laskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus lienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan kolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin. Sanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten poljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan varma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi pitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme ennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri tahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä tiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja että olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme takaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen haarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää aurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat tunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän hätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan eteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta ajatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi takaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme kolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen polun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän siihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä vasemman puolustukseksi kuin sattuma, niin lähdimme oikealle kädelle. Mutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko kaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä, että molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla pitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin saanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli joltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni ympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski vaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät minut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan ei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa, halmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä mikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin korviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva hevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät silmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana lännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma johtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain silmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut, mutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta vivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on koivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla, missä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin arvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se antoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin, että Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät Helsinglannin erämaille.

Palasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli aurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut. Jotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren polun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin minkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten nuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta hölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun tulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme hakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta kun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla. Hevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan poluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja sivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin vainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti lankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja haavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt pitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka yli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui keksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi pikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli mahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien entiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja pimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme paremmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois. Seisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin todisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen riisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen huokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten meistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme hevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys, mihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten käärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin muistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja tulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti penkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala kierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan kopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian meillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. Tunsimme itsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti jaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme leipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme itsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen loimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme seikkailuista.

Kun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi ja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä ihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen, kun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme nälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus eksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi suuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä, kunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo, sillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä tullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja kerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin. (Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella, heikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja päätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion ääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan riutuvaa tulta.

Aamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli korkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua tarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian tuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa ja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet penikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin lähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme viettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta. Ellei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen nuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen _Viitalan_ kylässä (Björnåsen) _Altan_ suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin alueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho Nuutinpoika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja kyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan etsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä loitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä oloja.

Täältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin pojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli unia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi minua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa. Sillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi emäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin janoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota voisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla, jotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot jalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin varis. Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin henkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja kieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli hyvin säilynyt, duodesikokoinen _»Vähä Catechismus, erinomaisten kysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen Catechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc. Aboensis. präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.»_ Hän sanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä oli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja tullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten. Ukon isoisän nimi oli ollut _Juho Makkoinen_, ja oli hän ollut 102 vanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko ei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa _Nuutti_ ja _Lasse_, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja hänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin, tahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän tuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani, että hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain kaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinaisuutena sekä muistona matkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei minulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista nautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän paostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kuin olla vihoissani siitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän on ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii — vain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän sydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä kirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui, kuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan kirjaa.

Hän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun minä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä asioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita temppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa tahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä enää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko kyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne vielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon tiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille tehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta huomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä. Omituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä päilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin joutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt itsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja nythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.