Part 20

Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa, ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset »Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat, että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon» j.n.e.

Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta harhaväitettä.

Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden 25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää: Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä, niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon elämänviisautta ja kauneutta.»

Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten, antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja sadun hämäriksi maailmoiksi.»

_Ss. 9, 280—1_ mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s. 11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.

_Ss. 9—10_ mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää »Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa. Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.

_Ss. 12—14_ mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.

_Ss. 27—31._ Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset. Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi, kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä, suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta Tukholmassa:

»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m. kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m. tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren) heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin. Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni — he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä. Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä (sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään. Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet), ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen, Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun ruotsalainen kysyi: »Suomeako *herrat* puhuvat?»

Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).

_S. 40_ y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän sukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään asiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin kirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo päiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa pappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat sukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli Östmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että Gottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille niiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin papit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen suomalaista nimeä.

_S. 54._ _Anna Tikkaisesta_ on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä: — »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia Loihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna Tikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja sätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi merkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä Svardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta äidiltänsä.»

_Siv. 73._ G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu Sorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja, minkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä. Viitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa »Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n 198 selityksistä!

_S. 76._ Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass laulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä kirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»

_Siv. 95—6._ Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta nälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita esimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller följderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)

_Ss. 129—30._ Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands Allmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia pettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone nutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).

_S. 129._ Juho _Korpilta_ sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni lintuiseni» ja »Hämeen kävijän».

_S. 135._ Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty _Pekka Ollinpoika Härköjseltä_ saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku ja seuraavana päivänä _Kustaa Kasakalta_ kaksi runoa, nimittäin kenkiä paulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.

_S. 140_ mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja. Päiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille akalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten Kiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten »Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.

_Siv. 164—5._ _Boëthiuksen_ vastaus vuorivouti Ol. _Grasille_ (G. julkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan leikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus siitä ei haitanne:

Ennen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen syntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät Aasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset ovat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän ajoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia Ruotsiin. Myöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin Suomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on 21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget, Hjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on vain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He ovat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on erinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä, sillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja valkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana, teurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän. Härkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa varten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa annetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto oli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3 leiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin, paitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on naisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia naisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on hoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita (baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä veteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet. »Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää kestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja hilpeyttä.»

»Saunankäynti tapahtuu _commune_, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat _sine discrimine sexus_. Sitä on koetettu saada käytännöstä poistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m., mutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he menevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»

»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten poika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki menevät vuoteelle ilki alastomina ja _sine pudore_. He elävät kuin Aatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he hävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee kutemista, kun nuoriso makailee _tare_alla (lec_tare_). Silti ei täällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — _ut quimus, quando ut volumus non licet_, sanoo Terentius.»

Heidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan solmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin. Kielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat keskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä hävinnyt.

Tämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla muistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole sanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.

_S. 198._ Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä tietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee: »Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin lukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he suomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat poistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli joukossa, tuli _Niilo Matinpoika Keäriäinen_ kaikessa ystävyydessä luokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei ollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se kätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei rohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha, painettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut _Antti Kalainen_ nimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana Uddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut sitä lukea.

Samaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan suomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä omisti talonpoika _Matti Hämäläinen_ vajalehtisen suomalaisen raamatun (ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin Dalbyn _Nikkarilaan_ (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei osannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta sitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta metsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka omistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin pappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin kirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa mieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä hankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle, vieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»

Samaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle, että suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta, että he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla lukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti Vestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa. Hänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti Karlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika _Matti Hämäläistä_ Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto suomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon ilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund mainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella useampiakin.

_Ss. 199—202._ Tarinoita Pekka _Hakkaraisesta_ on julkaissut m.m., Väinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss. 40—3.

_Siv. 217._ Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan nimen _Turpiainen_, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi »Maja Hindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30 Aug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen loitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin Turpoisen sanelema.

_Siv. 219_ sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja. Päiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja mänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia lukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg», Niukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun jälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut _Katarina Jansdotter Helsojnen_, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91 v:n vanha _Kirsti Sakrisdotter Puurojnen_, niin ikään samasta kylästä.

_Siv. 223._ Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa ruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku ja suomenkielinen Pistoksen luku.

_Siv. 225._ Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa Gottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):

»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut papiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia heimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä suomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he ovat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita eli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan pappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on lähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen tiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. _Daniel Persson Thunberg_ oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä (siitä hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin suomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan 11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla kustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä lukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon antautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten opiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa palveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että hän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och harfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena vuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi mieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain rakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän kaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi kunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen maanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m. korkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät määräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunnitelmia ja suorittamaan työt Trollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen muodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin kanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista. (Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1. s. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin Ruotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä noudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes tulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti tuhkasta.»

_Siv. 233—4._ _Antti Matinpoika Siikaiselta_ (Bisen) sai G. loitsut: »Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»

_Siv. 237._ Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä annon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.» — »_Hindrik Pers. Siikajnen_ ej tajtana suome vaan luuki ilman että ymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä on 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.

_Siv. 262._ Kreeta _Puuroinen_ saneli paitsi pakkasen lukua muutamia ruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille. Otan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:

»Kyyn jälät

Sinä synnyit pimeässä Ennen kujn kuu nousi Ja päivä valkeni Kiväjssä kitisämässä Kannajsissa kahisemassa.»

»Kärmän jälkiä

Konna nukkujj kalliolla Kuola juoxi konnan kiasta Santa Pietar tuli käuven Loj tuola Herralla hänki Pajun karvan näköjnen Kajki karvan näköjnen Muaa matalavajnen Kivillen vojjenuxe Huaavan paranaxi.»

Nämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan Gottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua ja laulua.

Tämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och 1821.»

Mainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien kirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta. Oikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa, kun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat hävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.

Kirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva _Inkeri Ollila_.

OIKAISUJA

Siv. 21 ja 22, Envald pitäisi ehkä olla Engvall.

Siv. 31, Norrén pitäisi ehkä olla Norrdén.

Viitteet:

[1] Oli näet Porvoon lukiossa tapana vv. 1810—13, että nuoriso matkustaessaan juhannukseksi kotiin, köytti hattunsa ympärille vihreän vahakankaan päällystäksi ja sen päälle vielä vihreän silkkiharson, jos tahtoi olla muodin mukainen.

[2] Tämä käy yksiin Hülphersin tietojen kanssa. Hän sanoo s. 135: »Suomalaisasutus on 3 penikulmaa kirkolta. Entisaikoina mainitaan vain 3 naapuria, mutta nykyään on 32 ruokakuntaa». Kysymys on vain siitä, tarkoitetaanko naapureilla 3 nykyistä kylää: Finbacka, Bingsjö ja Dalstuga.

[3] Hülpherskin mainitsee s. 138 sellaisen noidan luolan Enbergskärnan länsipuolella. Minun on ehkä mainittava, että kertomuksia peikoista tavataan joka maakunnassa, mutta Taalaissa ne ovat tuoreessa muistissa, joten luulisi niillä tarkoitettavan muinaista todella elänyttä kansaa, josta vain taruja on jäänyt muistiin. Tässä yhteydessä voinen mainita, että Rättvikin vanhan kirkon toisessa vaskipallossa on kuvattuna pyhä Olavi uskonnon edistäjänä, toisessa pallossa noita nimeltä *Skalle* pitäen kirvestä kädessään. Ja kirves on vieläkin pitäjän vaakunassa. Kun ei tuosta noidasta ole mitään kertomusta luulisin sen esittävän suomalaista *Lallia*, joka aina kuvataan kirvestä pitäen merkkinä siitä, että hän on kristinopin vihollinen, joten siis tässäkin myytti noidista johtuu suomalaisesta historiallisesta aiheesta. (Tähän voi verrata Brennerin v. 1671 piirtämää kopiota Isonkyrön kirkosta, jotka annoin litografeerata Otavan 3:tta osaa varten.)

[4] Helsinglannissa käytetään joskus sanaa _böle_, joka meillä ruotsalaisten asumassa Uudenmaan osassa liittyy moniin kylännimiin.

[5] Tämä Henrik Gustaf Ulfsparre oli syntynyt 1737, kuoli 21/4 1822, (siis 80 ikäinen), oli ollut luutnanttina Taalain rykmentissä ja asui samoin kuin von Zweigbergh Noretbergin luutnantin virkatalossa.

[6] Minua on näitä muistiinpanojani jälkeenpäin silmäillessäni huvittanut vielä 50 vuoden kuluttua ottaa selko tuosta naisesta. Morasta helmik. 19 p. 1874 saamastani kirjeestä ja vertaamalla Anrepin »Ättar-taflor»iin näen, että hänen oma nimensä oli _Christina Vilhelmina Fahnehjelm_, synt. Äppelbossa Tiblen kappalaisen talossa 20/11 1773 (hän siis oli 20 vuotta minua vanhempi), meni avioliittoon 22/4 1805 Taalain rykmentin luutnantin _Carl Johan von Zweigberghin_ kanssa majurin virkatalossa. Tytär Christina Johanna, joka 1816 muutti isänsä kanssa Lindköpingiin. Äiti muutti 1824 Leksandiin. Kuoli siellä 3/12 1854.

[7] Kalsesaali on vuoren nimi.

[8] Olof Gransell, synt. Grangårdissä maalisk. 23 p. 1771, isä talonpoika. Opiskeli Upsalassa 1796, vihitty papiksi 1799, apulaisena Venjanissa, Grytnäsissä y.m.; vihdoin Hedemoran komministeri. Kuoli helmik. 22 p 1817. (vrt. Vesterås Stifts Herdaminne af J. F. Muncktell, III s. 28).

[9] Olof Grandell, synt. Grangärdissä elok. 6 p. 1734, kuoll. 1783. Isä vuorityömies Antti Ollinpoika, äiti Briita Ollintytär. Opiskeli 1758 Upsalassa, filos. maist. 1761, teol. kand. 1764, vihitty papiksi 1766, tuomiokirkon toimitsija Vesteråsissa 1767—81, v.t. pastori 1771—2, supremus collega oppilaitoksessa 1777, konrektor 1779, rehtori 1781 (Muncktell, I s. 382).

[10] Maisteri Johan Gerén, synt. Grangärdissä Rifalletissa varattomista vuorityöläisistä syysk. 9 p. 1753, kuoll. kesäk. 30 p. 1817. Kasvatettiin aluksi isän ammattiin ja alkoi aikuisena opiskella mennen 24:n ikäisenä Upsalaan. Fil. kand. 1786, maist. 1788, vihitty samana v. papiksi, v.t. kirkkoherra Ramsbergissä 1801, Grangärdissä 1802, Oressa 1803.

[11] Minun ei tarvitse huomauttaa, että tämä tarina, kuten kansantarinat yleensä, ovat mielikuvituksen-omaisia, niitä on muovaillut *licentia poetica*, mutta ne on silti sellaisenaan merkittävä muistiin.

[12] Ks. Otava II, s. XII ja Helsing. Tidningar 1862 n:ot 204, 208.

[13] Niin lienee käynyt lopulta F. M. Franzeninkin.

Digitoijan huomio tekijänoikeuksista: Alkuperäisessä kirjassa on liitteenä kartta jonka otsikkona on "Gottlundin matka-alue". Kartan tekijä on Inkeri Ollila, mutta tekijänoikeudet jäivät epäselviksi, joten kartta on jätetty pois. Muut kuvat ja piirrokset on mukana, niiden tekijöitä ei ole ilmoitettu.