Part 1

language: Finnish

SILMÄ YÖSSÄ

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

I

Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —, että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti, maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.

Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään. He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa. Täytyi koettaa... vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä, raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi — ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa vahvistaa häntä... vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli tohtori kirjoittanut... Täytyi koettaa... Äiti avasi vieläkin hiukan vaatteita... onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.

Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi, että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden, ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika, tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.

Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi, kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.

Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa, jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa. Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä, sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat. Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti, ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta. Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä, taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat, siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä. Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla, mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä, iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään. Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää. Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn, kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä, heikon näköinen hän oli.

Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana? Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi voimia unesta.

Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä. He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin, että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset, näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin. Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.

Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan eivät olleet tarkoitetut vieraille.

Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa. Se oli tapahtumain keskus.

Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja. Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea, Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho... Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!

Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.

Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista: jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola, jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä — oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut — Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus, voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa, kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin. Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa. Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia, mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja... Silloin oli hyvä, että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset — oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.

Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi luullut monella olevan.

Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.

Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.

— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.

Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.

Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä, jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei yhden, vaan satoja valheita... Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki, kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä. Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla, täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden. Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole täynnä rakkautta... Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja oliko hän nyt onnellinen... Tuossa hän istui parin penkinseinän takana, jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on onnellinen.

— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan, purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut, jos itse olisin ollut morsian... Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi... ei, yli kaksi metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa hiukan taiteilijanvikaa... Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa? Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut — ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin. Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas, että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta hänessä pitäisi alkaa kehittää... Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas, kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista, ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin... Mitä... mitä te sanoitte, herra Cairenius... että kuvittelenko minä Kristuksella olleen... Te olette... Te olette paha tai, ehkä — vain intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä... sielua hänen kasvoissaan, ne olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat nyt yksi sielu ja... Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette jotakin... Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.

Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut, että nyt ei olisi pitänyt jatkaa...

Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.

— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni...

— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, — ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä takeita teillä on siitä?

— Mutta herra Cairenius...

— Mutta rouva senatorska...! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä, veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan turvallisuudelle... Katsokaas: kaikki palaa...

He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana, jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään itseään.

— Mutta... herra Cairenius...

— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän esivanhempiamme.

Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut, oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.

— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä sääliä...?

Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen, jonka tarkoitus oli esittää naurua.

— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän tekee?

Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.

— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!... Te olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija, varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt sukulaiset... Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi, että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja... Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa, ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla, sanomalehtimaailmassakin...

— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.

Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle. Hänhän oli niin vaikutusvaltainen... Komea rouva hengittikin raskaasti ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi vai pitikö leppyä.

Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.

— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?

Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään. Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin, ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja jotkut muut puhuivat ja nauroivat.

— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.

Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle, että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt, oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti. Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni. Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja vaiherikas.

— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja läksi rouvien sohvalle.

Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja. Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä. Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän kuihtuneet.

— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.

Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.

— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.

— Ei — minun! sanoi Rauha.

— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette kauniilla ruusuillanne?

Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.

— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?

Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.

— Lea panee tähän.

— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.

Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.

Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.

— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?

— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.

Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.

— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.

Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta käänsivät päätään vaunuun päin.

— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi? kyseli äiti.

Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta, jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan, miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.