Part 12

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän taitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa, kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa. Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi, joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi! Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä, jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä tahdo pois...

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään. Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit. Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat. Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota, Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta. Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset, mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä — niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi vaikea luopua puutarhastasi...

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon — olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä. Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta, päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan kukkia... Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan... Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte... Onhan täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette tervehtimään...

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon peitossa, sinä ja minä.

* * * * *

Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista eivät rumat tiedä mitään.

Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen. Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki — ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.

— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.

— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että Maire on löytänyt juuri hänet!

— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille. Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin... kuin Mikko — vai kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.

Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.

— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen. Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?

Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi ainoastaan kauas sen yli.

— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä... sitä, mikäs se nyt taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?

— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.

Nyt nosti Luukkas katseensa.

— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.

— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana. Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet puhunut?

— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio, kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat. Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin kuin puutarhanhoitoa.

— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.

— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja alituisesti.

Luukkas sylkäisi taasen.

— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.

— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään naishenkilöillä...

— Hävytön sinä olet!

Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt kajota hänen arkaan kohtaansa.

Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!

Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty — suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt, niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.

Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.

— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire, painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle, ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan pitäneet toisistamme... Meillehän piti syntyä lapsikin... Minun isäni, minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän syytti minua... Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä... Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi. Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme. Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään. Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi välttämättä Turea ostamaan koko roskan...

Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.

— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi, lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon perästähän me sen tarvitsemme.

Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia olkapäitä.

— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.

— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.

— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada pankista lisää.

— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan pieniä koteja varten.

Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.

Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä, mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.

He vaikenivat kaikki.

— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi Miikka Koskinen.

— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.

‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.

— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla miljoonia. Eikö niin, Maire?

— Tietysti, tietysti!

Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin, Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat. Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista. Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme. Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!

— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.

— Ei, ei, ei!

— Vahinko että summa on liian pieni teille...

— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?

— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.

— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni... Teitä, te onnelliset!

Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan, illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.

Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet. Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin. Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.

Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta. Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän, sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan. Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.

Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he, Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.

— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.

— Menikö hän saattamaan?

— Meni.

Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle niin kova?

— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.

Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.

— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin tämä...

— Setä! huudahti Anna.

— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.

— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!

Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia Annan eteen.

— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja etsi silmillään Miikan katsetta.

Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän oli siitä levoton.

* * * * *

Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi, niinkuin parhaaksi katsovat.

Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.

— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. — Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.

Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä. Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.

Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä joitakin päiviä.

Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle. Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään, joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista, kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu — vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?

Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla, kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset, jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi. Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset... Entä Miikka? keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin... ties mitä.

Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.