Part 8

Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!

Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.

— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi...

Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.

Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!

— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.

Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.

— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. — Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!

Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.

V

Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.

— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...

Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.

— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.

— Avaa ovi, Maire-kultuni.

— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.

Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.

— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta. Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet kahvipöydässä.

— Äiti, mutta jollen minä jaksa...

Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa. Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja pienet.

— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas sitten, kultuseni!

— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.

— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.

— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!

Äiti kävi oudon levottomaksi.

— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.

Äiti nousi lähteäkseen.

— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?

Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.

— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.

Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:

— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.

Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen anteeksianovasti, miltei nöyrästi.

— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja läksi.

Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon. Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki, Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli, joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä, kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan. Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli — lupasiko hän joka pojalle kukkasen?

Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana. Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!

Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut nukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset paremmin.

Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina. Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi, kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää. Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma — pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo, että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola on hurmaantunut ja suutelee...

Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä varten hän oli olemassa...

Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa, tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle, ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.

— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!

— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä oletkin hänen tyttärensä.

— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä sellaista kahvia kuin äiti!

— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi kodissa.

Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.

— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin mies? Onko hän todella kreivi?

— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella ottaa kolmannen piparkakun?

— Mutta kultuseni... ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja...

— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä, sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.

— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin, että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän olisi antanut tälle tyttärensä.

— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura. Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.

— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.

Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.

— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet saanut nämä kauniit ruusut?

— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin hyvät ystävät.

Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli — niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.

— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.

Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.

Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle...

— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.

— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö olekin. Siellä se kellottaa talaan luona...

— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna keittiöön syömään?

— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä...

— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!

— Kuinka minä sitten puhun?

— Kuinka häijy sinä olet.

Päivike heilautti niskaansa.

— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. — Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät. Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista koirista. Kaksijalkaisia kyllä on...

— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?

— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua...

— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut... Pankaa kiinni salin ovi.

Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta... rakas Fanni..." Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat... jotka eivät osaa pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt epätoivoisan teon!

Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.

— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina munia... Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin...

— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan...

— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat...

— No niin, puhumme siitä toiste.

Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos, oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa, Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon, ja jalan.

Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi iloaan, kun hän sanoi:

— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.

Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä kotona.

Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä, kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan, joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.

— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin erinomaisen terveellistä.

Maire pelästyi käsiensä puolesta.

— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.

— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja Urho-eno morsiamineen saa mennä.

Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä. Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä kuin sisarelta.

Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta. Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin... ja kukat pojille!

Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin, sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä, ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan, että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä... Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla... Pitäkääkin perkeleet, selvänä se linja. Halloo... Murtovarkaus?... Missäs nyt kuunnellaan — menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa, kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa... Halloo... Saatiinko varkaat kiinni? Paljonko...? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään? Minun pitää tulla kotiin... Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili torstaina... torstaina hakemaan. Torstaina... pappilasta... Piili hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä...

Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä tahtoo viedä lapsille.

Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies, nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen. Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos...

— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?

— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee ennen juhannusta...

Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin... Se oli hävytöntä! Hän tuli ja oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa, juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä. Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen. Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.

Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan. Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin, painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa talonpoikaistalossa?

Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon, ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään. Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.

— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi. Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka matkaansaattaa koko unettomuuden.

— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä. Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa! Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón — toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä...

Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.

— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon. Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani... Kyllähän minä, tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?

Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa. Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs muu.

Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.

— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. — Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta, siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet mitään.

— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen me näemme pitkin raamatunhistoriaa.

Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.