Part 2

— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen, oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella... Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.

Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään. Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi jotakin iäisen onnellista.

Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.

Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään, latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia kukkia kohti ohikiitävää junaa.

Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.

Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.

— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, — syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius, ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa, joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä, pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle, koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa maiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...

— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo kansa viisaudessaan.

Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa. Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa puhua tällaisissa tapauksissa.

— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.

— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.

— Tuota leivostako te katsotte?

— Niin.

— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.

— Näen aina tämän linnun ensi kerran.

— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?

— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?

— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta... rehellisyyttä...

— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?

— Koko kevään näen leivosessa!

— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?

— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan ymmärrätte rakkauden...

— Hm.

— Taas tuo teidän "hm".

‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas, rouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse: te näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei, sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat sen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti, että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia jossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa kaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa. Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus: kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun silmissäni rakkautta.

Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.

— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!

— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä. Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on montakymmentä jyvää...

Senatorska nauroi.

— Te olette kauhean huvittava!

— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja rakkaudesta.

— Todella...!

— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...

Taasen senatorska nauroi.

— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta... Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta minun täytyy sanoa, etten ole tavannut...

Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.

Yhtäkkiä kuului huudahdus:

— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?

Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki, pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa? Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut leikkiruusut lapsille!

Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan, kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne... Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut kysymykseen.

— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.

Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin korvan kohdalle.

— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.

Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen, viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.

— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää, minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi, Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen, mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin, kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman koreudessa, te voitte myöskin...

— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa lukuun seura, missä sen kertoo...

Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.

— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään — kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys, toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.

Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin, että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.

— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan tuore...

Nyt tunsi hänet sulhanen.

— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.

Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi vuolaasti.

— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut teistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän vietti niin hauskoja aikoja silloin...

Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja puhunut heistä morsiamelleen.

— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos, kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja lapsille.

Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!

— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä ruustinnan korvaan.

Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu. Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä, tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään... He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.

— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?

— Seitsemänhän heitä on elossa.

Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään. Herra Cairenius tulikin.

— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on tilaa.

Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.

— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää ennen puoliyötä.

Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee sinne, minne hänellä on lippu.

— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin? Tyhmää...

Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään, että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä, joiden mukaan hän sen teki.

— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?

Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:

— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.

— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta elämään!

— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.

— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta, ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.

Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä. Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!

Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.

— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut — nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun siitä niin pitää...

— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!

— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa... Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on sovitettava!

Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan hopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...

Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli kyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän keskustelunsa tulosta.

— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle, joka taasen oli avannut silmänsä.

— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei suinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.

Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:

— Minun nimeni on Judas.

— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.

— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.

Senatorska oli hämmästyksen vallassa.

— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.

Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan laskematonta enoa.

— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas Iskariot.

— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat hänen silmissään.

— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...

Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.

Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille. Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa! Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.

Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius saattoi pyytää.

— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan. Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin monta...

Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen kädestään penkille.

— Kiellätte siis heti...

Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi puistatuttaa.

— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun... Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen, voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä ehdotustani aivan mahdottomana.

Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.

— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?

Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.

Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.

— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.

Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos. Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.

— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä, jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...

— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä havumetsä, lapsi on heikko...

Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.

— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää hyvänä setää... Pane kädet kaulaan.

Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...

Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys. Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi, onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi ja läksi vaunusta.

Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta olihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää. Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?

— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun isän haudalle...

Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen katettiin juhlapöytä.

Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta, mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja, pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien verenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta, varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia... Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa... Sinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...

Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi, hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli pyytelemistään, että lähdettäisiin.

Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin — joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa aina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen, tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä. Kuka lähtee mukaan?

Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun, minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita tervetulleiksi perässä.

— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät. Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.

Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se käsivartensa heitä kohti ja huusi:

— Leivoset, leivoset!