Part 6

Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä. Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja. Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea, jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä. Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan, asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.

Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.

— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?

Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä. Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää nauranut. Hän otti lapion käteensä.

Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä ja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki. Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi? Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun on ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan. Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta. Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan. Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.

— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?

Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.

— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen suuri!

He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä ranteesta, niskasta, otsalta.

— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee. Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...

Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen. Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.

"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähden tuolla puolla toisen kodon..."

Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle, että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä — eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo: mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti sinä!

"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä, huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään, kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti setään ja kysyi:

— Onko tämä nyt minun kotini?

Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.

— On, lapseni.

Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.

Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen, käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?

Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä ja öitä.

* * * * *

He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät. Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa. Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.

Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin, kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.

— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä tällaista työtä kotonasikin?

Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä, lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla. Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...

* * * * *

Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi, että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.

— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?

— Vastahan me ne eilen näimme.

— Koska Saarlotta panee ne päälleen?

— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.

— Koska on pyhä?

— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.

Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin, koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha. Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli. Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.

"Tuolla puolella Jordanin maan siellä virtemme helkkyen soi."

Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin hyristessä hänen edessään.

"Kohta vaan joudutaan taivaan kuorissa laulamahan..."

Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.

Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään puuta vasten.

— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä valkoiset rihmat välähtelivät.

— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny. Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.

— Vaan kuinka?

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...

Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.

Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki. Anna asettui penkille.

Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan, etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan. Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset. Yhtäkkiä lapsi hätkähti.

— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.

— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään on. Ainoastaan Jumala tietää.

* * * * *

Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin", sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt vikuroimaan minnekään.

— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden eno.

Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta selkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti. Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi vielä kerran, että setä oikein näkisi.

— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.

— Minä lyön!

— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.

— Anna lyö vain.

— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen. Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.

Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa. Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli alas rannalle päin:

— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.

Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat. Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä. Hrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.

— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä. Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä, että lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?

Hrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei lapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.

* * * * *

Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli, hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla. Liedessä paukkuivat kuusiset halot.

— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan, sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.

Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!

— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...

Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.

— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.

Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja. Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä kuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!

— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo. Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...

Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.

— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.

Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta, jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...

— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...

Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa. Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen. Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen, mikä näkyi ulospäin.

Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.

— Mitä sinä teit lapselle?

— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei...

Herran rystyset kolahtivat pöytään.

— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että olisit kasvanut tänne kiinni...

Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.

Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.

— Oletko sinä sitten viaton?

Luukkas naurahti.

— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee. Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?

Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.

— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle, että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.

— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla...

— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin antavat olla rauhassa.

— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät vieraalle...

— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut... Mitä sinä teit lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi...

— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori kasvattaa tästä itselleen rouvaa...

Herra Cairenius vaikeni.

— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa pappilaan.

— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai vieraan tieltä!

Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä. Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.

— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.

— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.

Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän, että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa? Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?

Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius, kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.

Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?

Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi. Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti, poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi pois. Hän karttoi Luukkasta.

— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät valehdelleet.

— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.

— Herra ei luovu.

— Se nähdään.

Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.

— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun tämä on valmis?

— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia sedällä aina on.

— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?

— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja tohtorinlukunsa.

Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.

— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.

— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".

— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.

Saarlotta huokasi.

— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras ihminen!

Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.

Riikka ja Musti tulivat tupaan.

— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille, nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään pyytämässä kummiksi.

Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran ympärillä. — Pääsenhän minäkin?

Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois. Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä. Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset, oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti. Ristiäiset olivat hyvin hauskat.

Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.

— Setäää... setäää, Anna tahtoo!

— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta, — ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin hauskaa.

Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi vain käyden eteenpäin.

— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?

Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.

— Mitä sinä ajattelet? Setäää... miksi sinä et sano mitään?

— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.

Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois. Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.

Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy, Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.

— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa huonekalut.

Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.

— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.

— En, vastasi setä.

Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket saivat antaa tilaa sohvassa.

— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.

— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.

— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat lapset yhteen ääneen.

Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket olivat tulleet jouluksi.

— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.

— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.

— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä. Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän: Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä saat antaa Auralle Sallin nimen.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?

— Ei, vastasi Anna.

— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.

— Sillä ei ole nimeä.

— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?

— En minä tiedä.

— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna. Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.

Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.

— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä Annalle. — No, ota nyt.

— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.

— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.

— Ei ole mitään.

— Onko sinun äitisi kuollut?

— Hän matkusti pois.