Part 5

Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia, mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä — Jutte oli pannut sen merkille.

Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan. Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan kelloa. Alkoi hämärtää.

Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi, että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä. Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin hänen kättään... Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon, ja minäkin pääsin mukaan... Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?

Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan. Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset, Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet... Tähdet syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää, jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta, huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista, karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa — — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on autuus ja alkuperä.

Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin ihmisasumuksen ikkunasta.

— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee... No, no, mene sinnemmäksi... Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla. Nukutkos sinä...

Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle, ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.

— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä, hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.

— Ruumis — Herra siunatkoon!

Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt. Jutte-herraa huvitti.

Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät. Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä, mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain, kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle ihmiselle unen.

— Missä se ruumis sitten on?

— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa sellaisia sillä tavalla... Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut poika sitä kuljettaa... Lieneekö kuollut matkalla.

Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot. Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana irvistyksenä.

— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa enkä ruumista.

— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.

Jutte-herra nousi.

— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa toivottavat tädille.

Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä, pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.

Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila? Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin. Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin. Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin, niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta. Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä viidettäkymmenettä...

Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika, joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.

Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput. Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin, se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut, punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella. Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon. Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista. Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.

Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen — vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa miten paljon hyvänsä.

Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan, riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita, urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.

Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen. Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.

— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen albumia.

— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna...

Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen. Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.

— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.

Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan herra:

— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?

— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.

Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa. Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen, kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki, vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen, hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä, jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa...

Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin oven ja tuli huoneeseen.

— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.

Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.

— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?

— Tietää.

— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?

— Niin. On.

— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?

— Niin.

Nuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He vaikenivat.

— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani myöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä... Heidän olisi molempien hauskempaa... Hankkisin hyvän hoitajan...

— Tätimme ottaa hänet.

Nuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät esiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan: talon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus... Ei mitään ajatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä apulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla tunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän huolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida, niin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty jousi, täynnä salattua voimaa.

— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin ruokasalin ovelle.

Istuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä neitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen merkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin välille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja istui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka olivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää. Annaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta. Toisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän oli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan sitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että kuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia...! Hän pyyhki kyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa... Toinen emäntä tiesi, että joku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut. Hän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti pelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin heräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut mitään.

— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta katseesta.

Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan. Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies matkalle ja kuolleena palaa.

Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.

Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.

— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä. Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa, minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla... Äiti menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa tulette tapaamaan isää ja äitiä... Nyt, lapseni, sinä menet syömään. Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle...

Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut. He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä, kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin silmin.

Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus. Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt. Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.

— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä leikillisesti.

Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä tärkeät ja oikeutetut.

— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä — sellaistahan se on.

— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.

Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus taasen omituisesti yhteen.

— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.

Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:

— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?

— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet vielä täysikasvaneena.

— Hm.

— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa kättä.

Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas eteensä, äidin ohitse.

— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna on nuori neitonen.

Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni. Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta. Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi, kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki, ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.

— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta. Hän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja — kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan, jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta, jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa. Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä, jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa, jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori tietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta, että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu, kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on vettä...

Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen. Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.

— Jumalassa, kuiskasi äiti.

Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta. Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:

— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.

— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.

He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:

— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.

Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen. Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.

Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.

— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu silmä... Silmä joka...

Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.

— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.

— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?

— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.

— Jumala ei siitä muutu.

Äiti hymyili taasen.

Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää, kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan. Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.

* * * * *

Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.

* * * * *

Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle tilalle.

Rakas lapseni!

Lapseni jalo hyväntekijä!

Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.

IV

Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että oli kielletty putoamasta.

Hän ei putoa. Hän on jo suuri!