Part 10

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa...

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada. Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada ilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä, sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai paratiisia... tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.

Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori, rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan. Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli täytynyt taistella.

— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se sinusta synti?

— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.

— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?

— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.

Lea rupesi nauramaan.

— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta mitään?

— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.

— Kauheaa!

Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt. Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle ensinkään hyvä, sillä se on kostea.

Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.

— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.

— Jaa Sidonia-neidin...

— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär...

— Jaa, Erkki-pastorin.

Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.

— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.

Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan, mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!

Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti. Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.

— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole pappilassa pidetty.

Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa, joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen välke, joka väreili talon yllä.

* * * * *

Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua, sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat heitä.

— Maireee!

— Aaattooo!

Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä, he löysivät toistensa kädet.

— Maireeee!

— Aaattooo!

Äänet lähenivät.

Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.

— Maireee! Maireee!

Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja nosti tyttöä kädestä.

— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla, ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois, muuten... en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat. Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin, niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri. Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä. Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko, että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua. Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona, ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt...! Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna tullut?

Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua, joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä. Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.

— En voi. Tule sinä hautajaisiin.

— Tulen!

Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.

— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala? Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt olemaan heille äidin sijassa... oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi, oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin sinun oma äitisi!

Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet, aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori, hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua. Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.

— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua, niin minulla.