Part 11

— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta kuin aivan läheisinten omaisten... Ihmiset voisivat kummastella...

— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön, Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.

Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle. Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu. Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen. Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä huulia.

Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra, kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on? ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi! Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti, että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta huonetta välillä.

Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon. Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.

Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.

— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?

— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni. Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!

— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset? Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani. Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!

— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki, eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire...!

— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän nuoruudenlemmitty...? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta minä tein johtopäätöksiä.

— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi. Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire, minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja vilpittömyyttä!

Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla. Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku, joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.

— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi, ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.

Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.

Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä olla sekä pitkiä että tiheitä.

Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla — kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen. Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän kuoli hirveihin tuskiin.

Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan, keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.

Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen, mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle, hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille, jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli kolmeakymmentätuhatta.

Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan, missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen, irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan, että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä, missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan, viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut sitä auki. Laiva upposi.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät. Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään ole kotona ja menevät pois.

— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.

Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.

— Maire... avaa... minä, isäsi olen täällä.

Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan. Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.

Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.

— No, isä on tullut kaupunkiin.

— Niin, senatorska kirjoitti.

Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän viskasi uhkamielisesti niskojaan.

— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin... Hän on piru itse, senatorska.

— Miksi hän sitten suuttui?

— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni...

— Yöllä?

— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa, ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin siihen sopiva!

— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?

Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti. Klap-klap-klap-klap-klap...

— En tahtonut tuottaa isälle surua.

— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.

— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.

Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin, klap-klap-klap...

— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.

Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.

— Tulethan nyt kotiin?

— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.

— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään opintoja...

— Kyllä toki...

— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä...

Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi kaikki. No niin, yhdentekevää!

Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on, kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se Tornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen luo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä. Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän uudestaan...

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se, rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap...

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

‒ Kuka, kuka, lapseni?...

— Isä... minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

‒ En... en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.

VI

Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan. Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri, nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta, joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii, mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana, joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt, sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan, mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea, solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut. Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia. Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun, satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta, koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.