Part 7

— Tuleeko hän sitten takaisin?

— Ei.

— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se ole kaunis nimi.

— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä, että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi. Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä, mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.

— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei voi mennä, jollei kutsuta.

— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.

— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.

Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.

— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä. Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!

— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.

Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.

Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha oli. Punainen.

— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.

— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.

Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?

— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.

— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla... Ottakaa näitä piparikakkuja ja hirvensarvia... No niin. Ei enää...

Riikka läksi.

— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin ristiäisiin.

— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.

— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.

Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.

Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita oli tarvittu junaleikissä.

— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.

Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:

— Ei Anna tahdo pappilaan.

— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä saisit leikkiä.

Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja kiihtynyt.

— Onko minun paras musta hameeni huono?

— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin teettämä... kauniimpaa hametta ei voi olla.

Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään, sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla alkaa elää... Yhtäkkiä Anna keskeytti:

— Oletko sinä rikas?

— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa? Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri...

— Mutta onko sinulla rahaa?

Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti, että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.

— On.

— Paljon?

— On paljon.

— Mitä sinä niillä teet?

— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?

— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.

Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka tarvitsevat."

— Minulle myös, sanoi Anna.

Jutte katsoi hämmästyneenä.

— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?

— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.

Setä silitti taasen Annan käsivartta.

— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä tavalla kuin silloin ensin?

— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?

— Pitää tietysti.

— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?

— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.

— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.

— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin, kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?

— Kultarahan.

— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?

— Minä otan kukkasen.

Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.

Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili, hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan, pitääkseen kuormaa tasapainossa.

Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja. Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu, sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.

Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä. Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.

— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.

— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä tahtoo enoa kummiksi?

— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!

Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta nimeä.

— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi nuori äiti.

— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.

Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.

— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo... poo-poo-popopopo, kultaseni, kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.

Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin, kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin sinne, mistä hän on tullut.

Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa... Ruut-täti oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä. Laalalaa... Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin edessä. Laalalaaa... Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan. Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.

Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna sitoi sen heti palmikkoonsa.

Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti. Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.

— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät pappilassa pidä meistä... niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta Marialle, me...

Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut — "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.

— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin määrätysti, että Anna vaikeni.

Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä, niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö, ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.

Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen, lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...

* * * * *

Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta, jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa, linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.

Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon. Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä Anna sanoisi eräästä asiasta.

Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi osoittaa kiitollisuutta.

Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka iloiseksi Luukkas tulisi.

Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.

Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.

Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!

Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.

— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen...

Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!

Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.

— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta asiaa, niin voit lähteä.

— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan sopimattomasti!

Setä vihelteli ja naurahteli.

— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle. Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko maailmalle.

— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!

Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet. Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.

Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi, sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.

* * * * *

Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja. Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa. Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä. Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä. Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker... Kiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.

Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla. Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut. Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.

Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön...

Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.

* * * * *

Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.

Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?

Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!

Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..

Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...