Part 13

Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen. Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen, minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot, repisimmekö testamentin.

Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?

Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan, missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni, syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.

— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme...

Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja nyökkäsivät hänelle.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.

— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!

— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.

— Liputkin ovat tilatut.

— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.

Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.

He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista. Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi, pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa, katselivat kelloon ja katselivat oveen.

— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.

— Heidänhän piti tulla maalta.

— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.

— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.

— Olisiko jotakin tapahtunut?

— Mitä olisi voinut tapahtua?

Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat he vielä jotakin.

— Tiedätkö, he eivät enää tule.

— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.

— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä rahoista.

— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua syytä, itsehän kirjoitin shekin.

— Kyllä ne tulevat.

He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.

Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.

— Mikä on meidän laivamme?

— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella. Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.

Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin. Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa. Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin välillä ja odottivat heitä. Ei, ei... Mutta Anna ja Miikka loivat siitä huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.

— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna. — Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän ravintolassa...

— Älä toivo liikoja, ettet pety...

Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.

Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.

— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on sairastunut.

— Niin, ehkä...

Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin, muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.

— Olimme sentään äärettömän varomattomat...

— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?

— Emme kai.

Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät. Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen kerrokseen.

Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui paikalle insinöörin veljenkin.

— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä, sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.

Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi — kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.

Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi, olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti, että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et koskaan!

Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.

Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin. Tervehtien Maire, Ture."

— No, katso nyt.

— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!

He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja. Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle. Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón. Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.

Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna lähetän rahat."

Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia, eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä. Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei kuulunut.

— Voisivatko he pettää meidät?

— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.

— Mutta hehän ovat ystäviämme!

— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.

He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän, tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen, lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana. Voinko ehkä palvella maisteria satasella?

Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi, että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt, pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan...!

He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta, eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia, sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.

Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia. Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!

Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.

— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille. Heidän täytyy maksaa!

Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut, että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.

He istuutuivat aterialle.

— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?

— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet. Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!

— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!

Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.

Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.

Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona, sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin kanssa.

Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen eteensä ompelukonepöydän kulmalle.

— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.

— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun osalleni joutui...

— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta...

— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä...

— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan hänet.

— Herrasväki on ollut varomaton!

— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään, minkä voisin muuttaa rahaksi... Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi, sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä, kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut. Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole kuluttanut noita rahoja.

Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista... Veloista, jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt... Ei, mahdotonta!

Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!

Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin pitää rangaista?

Heikkous on rikos.

Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani... Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme, mutta tehdä velkaa... kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.

Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään. Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen raivota hänessä.

Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo? Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa, vastaa!... Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä. Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi kidutat meitä!

Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.

Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia huuliaan.

— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki, ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat, minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!

Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.

— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi: olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani, sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme. Emmekö ole oikeita pohattoja!

— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin, niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa kurituksen Isän kädestä.

Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan. Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä? Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve. Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin. Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?

Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat päälakeen asti.

Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä. Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä elämälle aivan toisen suunnan.

Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet. Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta. Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan. Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella, sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.

— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen ystävättären sanovan.

Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin hänen ruumistaan.

— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?

— En... en tiedä. Kuka...? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua, minulla on nyt vähän kiire.

— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri kukkaiskuvio.

— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on kuitenkin.

Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle. Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan, ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.

— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto. Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle. Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon alla.

Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä, pujotellen läpi pöytärivien.

— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.

— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli. Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni: menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään, mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia. Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä. Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus" olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä. Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa. Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen. Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen nahoista!

Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.