Part 14

— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon, ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.

Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle antamista.

— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi on?

— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut... lankako on hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään sellaista irrallista se siviiliavioliitto... Ovatko sinun silmäsi kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa... Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin...

— Rakastatko sinä sulhastasi?

— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja antamaan minulle kauniin kodin.

— Etkö pelkää, että petyt?

— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista — niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko vielä kaunis?

Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu. Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne, että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen paikalleen.

— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen. Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.

Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.

Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä. Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon, mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut ikävyyksiä... Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä tapaamaan.

Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa, kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta, paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.

Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä, nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys... tai epäkiitollisuus... tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin, hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli. Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa, sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta mallia, ainoa laatuaan maassamme.

Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen. Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.

— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut... laiminlyöty... puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan ikävä meitä!

Miten hänen nyt on?

— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.

— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä... minusta?

— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.

— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen. Muistaa häntä — ah!

Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti sijaita kaupungissa?

Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän, seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:

— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty, hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti... kun voin viedä hänelle jotakin oikein arvokasta.

Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä, ääneti, sylitysten.

* * * * *

Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat, etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin, missä äiti oli kasvanut.

— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen. Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on tämä hänen lapsensa... Sepä onkin painava ihmisalku... Kyllä minä jaksan, älä sinä pelkää.

Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.

Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.

Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.

— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne, katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!

— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.

— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten, yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä, silmät vesissä.

Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.