Part 3

Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille, missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset, ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen saattamina.

— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja nosti lasta käsivarsillaan.

— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.

— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista tyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä... Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta! Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia, anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä... Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla sitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria kuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä... jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin, tuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat sinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet pyörryksissä...

Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun, välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen, joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.

Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa! Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa, seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset, jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia, ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä hevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli jalkojaan malttamattomana.

Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja Anna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään, ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.

— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.

Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita, kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen sanoja.

Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan syrjään puhui:

— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että... että...

— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla. Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan minuun tyytyväinen.

— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt karusellissa...

— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä katsomaan.

— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella shamppanjamaljoja.

— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo käräjäpukari ja...

— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.

— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.

— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...

— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä pappilanväki. Tiedät hänen makunsa...

— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse tahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...

Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.

— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen mielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni yksinään!

— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.

— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se merkitsee: klovni yksinään.

Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja läksi.

Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.

— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään. Ja sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle niin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän aattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.

Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa. Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään isälle, ajatteli hän.

— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.

Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.

II

Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.

— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse... makuuvaununpuolikas toisessa luokassa...

Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.

— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...

Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä. Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan — pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.

Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan. Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan nauru sihisi tyynessä illassa.

Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan. Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin, mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön keskustelu.

— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.

— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.

— Joko sinulla on liput?

— Jo.

He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa, poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon, punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.

Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana, jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna, niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski, oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen häävaunuunsa... Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen ja naisen kesken paitsi hurma, oli... Niin, mitä? Oli ystävyys, oli kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan. Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi... Tai, totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä ja tuntemattomasta perheestä... Sen tähden, että oli niin paljon helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa, mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut... Eivät kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän, Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!

— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.

— Olemmehan valvoneet koko yön.

— Et siis voi huonosti?

— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.

— Onko jotakin, poikaseni?

— Mitä mamma nyt joutavia...

Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä paikaltaan kaapeista ja säiliöistä... Kun lähestyi kotia, saattoi jo kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä odotti... Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei, jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.

— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei mamma tottele.

Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä. Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle! Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa, ettei ollut mitään pahempaa.

— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen rinnallaan.

Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin... Ja mistä mamma oli saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto, josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin, Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään todistukseen...

Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä, varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot huolet... Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään, hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli perätysten. "Kun Herra mua paimentaa... Minä olen tie, totuus ja elämä..."

— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee pian.

Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki elämään ja kärsimään.

Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.

— Minä... minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa! toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!

— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti... Ehkä minä saan tarjota sinne Sallin ja Jannen... sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.

Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui morsiamensa käsivarteen.

— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin... Vaunut ovat silloin teitä vastassa.

— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen, että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.

— Me tulemme, isä.

— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan minun ruusuraukkani vain nyt perille...? Setä näkee, että minulla setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.

Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.

— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja kaksi Imatralta... Me suutumme, jollette te muista...

— Nyt juna tulee.

Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut, eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn. Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen surunsa huomattaisiin.

— Siinä se nyt menee tuo Aino... todellinen Montonen, meidän lihaa ja verta... Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen, tuollainen pikkinen...

— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua. Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.

Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian valmiiksi...

Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten, eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.

— Hyvästi, hyvästi...

— Tervetuloa siis kotiin lauantaina... vaunut ovat vastassa...

— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.

— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!

— Jos te unohdatte postikortit, niin...

— Jumalan haltuun...

— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet... Siinä on viisi kappaletta... kaikkien puolueiden äänitorvet... Toivottavasti ei tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta...

— Kiitos setä Jutte, kiitos.

— Jumalan kanssa, lapset.

— Ai jesta, suklaakaramellit... Tässä!

— Hyvästi... Kiitos kaikesta...

— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias..."

— Oi, laulakaa se todellisuudessa... laulu niin lieventää tuskaa...

— Kun ei ole bassoja...

— Hyvästi, lapset... Jumalan haltuun.

Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin, sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten nekin jäivät paikoilleen.

<tb>

Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn. Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden. Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa sydämensykintää.

Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin, että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus, kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen rintansa ja veti hänet puoleensa.

Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet, toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.

— Eikö sinua jo väsytä...?

— En tiedä... en tiedä mitään.

— Onko sinun hyvä?

— Älä puhu...

— Sinulla on luomi tuossa kaulalla... en ole koskaan ennen nähnyt...

He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan, että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.

Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi. He alkoivat etsiä.

— Mitä sinä koko napilla...

— Niin, annamme sen olla...

He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen huulensa.

— Täällä on jo niin pimeä.

— Niin, kuinka onkin niin pimeä.

— Oliko se kultaa?

— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.

Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.

— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan vauhdista tunsivat aseman lähenevän.

— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.

Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa... Oli äärettömän hauskaa. He haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista, he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.

Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.

Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut banaaneja, hienoimpia rasvasillejä..." luki Aino Erkin olan takaa. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen..."

Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa. "Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta. Kaikkialta saapuu..."

Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen..."

Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha, Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua... Niin, niin... sinä kulta!

Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon. Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui... "Eilen tavattiin kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin kansakoulussa..." luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola hirttäytyneenä... Albert Ahola...

— Herrasväellä on valmista.

Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi pitkälleen syleilyynsä.

— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista. Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?

Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä. Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.

Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi, niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten häneltä pääsi sanatulva.

— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen ansioittensa perusteella...

— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.

Erkki ei kuunnellut häntä.

— Kuinka sinun isäsi saattoi... kuinka hän saattoi johdattaa tuon kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon... Ja minä, minäkin, onneton, olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.

— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä... Ja sitä paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi ole mitään vaikuttanut...

— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa, en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.

— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä vakuutan...

— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut... Mitä sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut puhunut...