Part 4

— Mutta Erkki... sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari. Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta... ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut... Se pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.

Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.

— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta pappilasta... ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.

— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt...

— No niin, no niin... Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin... En ymmärrä muuta kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.

— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.

Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä, että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin, kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt, ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!

Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen ympärilleen.

Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin. Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle, jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken. Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada pysähtymään.

— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku... rukoillaan yhdessä, heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi puhdistaa veriruskeat synnit...

Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät vakuuttaneet nuorta vaimoa.

— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa... lopussa! Mutta miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt... Vasta vihityt!

Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?

— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on annettu se järjestys...

— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni hyvän nimen — se on kaunis alku!

Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin Aino itki.

— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat turmioon, minä isäni kanssa...

Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin, oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle; tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut asunto... Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene, äläkä tästäpuoleen tee syntiä.

— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni... minun isäni!

— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.

Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille väkisin suudelman.

Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan. Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.

* * * * *

Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä. Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä. He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta. Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas. Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti vieraita!

III

Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei kukkaset.

Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa. Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena. Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet, niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset, keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu alkuperään.

Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta, unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä. Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti. Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään, sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.

Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen, jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista, kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä — he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus, määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme. Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja alkuperä.

Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus. Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa. Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.

Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut. Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä, järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.

Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa. Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat, neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet. Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet. Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin. Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan. Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi. Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani, niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.

Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.

Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen, tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria, mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla... Ethän voi viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri synti."

Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.

Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia ja lapsenlapsia.

Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.

Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin täysikasvaneeksi.

Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin. Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen, Judas Caireniuksen!

Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah, sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän. saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.

Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät. Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.

Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja Saarlotta olivat aterialla.

— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!... Riikka ja Saarlotta, koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme, kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä... Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä- että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan. Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut. Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut... Kirjoitan ja kysyn... Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä...

Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä, olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille helposti saattaisi tulla ikävä.

— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä mikään köyhä?

Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:

— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.

Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:

— Tietysti se on omaisten lapsia?

— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.

Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.

— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet, sanoi tohtori ja nousi.

— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.

— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.

— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli Luukkas.

Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.

— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit, kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon talli. Me ostamme myöskin hevosen.

— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi niinkuin ryppyinen omena.

— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!... Ja mitä minun perintöihini tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.

Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.

Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan, availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu! Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen, että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä helvettiin... Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat, nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia, ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt sellainen lapsi.

Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.

Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.

Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä. Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa hukkuneen.

Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen: lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?

Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä, sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon. Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän tarkoitus?