Part 9

— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja täällä... Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä, pitäisi käydä koulujen kimppuun...

— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on opettajattaren mittainen...

Kauppaneuvos laski taas leikkiä.

— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.

— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen ainoa silmämäärä...

— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.

Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon. Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.

— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi Ruut yhä, hellittämättä.

— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, — ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja. Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni menestynyt.

Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.

Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire nauroi ja veikeili hänen edessään.

Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä. Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat. No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan. Kirkossa ei häntä koskaan nähty.

Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään. Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi. Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti, hiukan liian avorintaista pukuaan.

— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on, saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän sinä enää ole lapsi.

— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se rannerengas? En minä ole lapsi!

Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.

— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.

Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy neuvotella mummon kanssa.

Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi ollut turvaa.

— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan välttämätöntä, että... Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen. Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa...

— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.

— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos...

Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen auki.

— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu keneenkään.

— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän riutuu...?

— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu keneenkään. Piilissä hän ajaa ja...

Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin paljon kuin haluttaa!

Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.

Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan. Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:

— Oih... isä, kuinka ihanaa onkaan!

Isä huokasi.

— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.

Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan, oliko postilaukku rattaiden pohjalla.

— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?

Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.

— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä... Ai, kas täällä on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin, niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt tuon...

Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.

— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.

— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon, niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.

Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma. Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.

Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No, mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin, vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui, silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut itsensä ylhäällä papinpenkissä.

Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa, miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut? Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut? Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli Olaa... Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon... Papit tulivat ja menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan, kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta. Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi, jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää. "Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista? — Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja lupausta. Nyt oli kaikki rikki... pirstaleina. Elämä ei ollut antanut, mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä lailla pettää ihmistä, jonka hän loi... Tuo tyttö oli kahdeksantoista vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään sen pohjasakkaa myöten... Ja kaikki oli mennyt rikki... Sillä elämä on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen astella hautaan..." Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen." Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.

* * * * *

Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa... Miten saattoi vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli epäluuloinen...

Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus, jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa, ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi rakkautta, hän janosi suudelmia.

* * * * *

Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto... Sitä paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet ainoaa sanaa.

Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu joka tapauksessa oli.

Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas. Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.

— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja mahtava! Nuoruus sinä olet... No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä olet tehnyt?

— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa... vähän neulonut... Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti minut siitä...

— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois. Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy tulla jotakin suurta...

— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.

— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen ihminen.

Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala, näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa, taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.

— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja. Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli tapahtunut, että... Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän, Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä. Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti, suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli — täydellinen elostelija... Maisteri? Johan nyt vielä...

Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.

Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä, häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut helppoa.

Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan... Niin, mitäpä siitä puhui, minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.

Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä, enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä hän vielä ollut edes kirkkoherra!

— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu... Vanha rovasti kaatuu pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.

Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli Hellä-täti.

Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt, ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

* * * * *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.