Part 11

»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta...? kun me livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»

»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.

»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.

Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä, koska se tuoksui Tanskalle.

»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi kuten poikana.

Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.

»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»

Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.

»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»

Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:

»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»

Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:

»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»

Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.

»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.

»Sinulle.»

»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta), »siihen sinulla voi olla syytäkin».

Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:

»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»

»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»

»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.

»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu...»

Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin, lauloi mukana:

Tanskan maata mairehinta saartaa sinivyö, siellä miesten uljas rinta taiston tahtiin lyö...

He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:

»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.

Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:

Saksit, slaavit, vendit muistaa, lupaa kerran maahan suistaa. Yks on vika tällöin vainen: rivi horjuvainen.

Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he lauloivat katsoen suoraan eteensä.

Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.

Joán ei liikahtanutkaan.

Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi, jonka hän oli unohtanut.

Maa on nyt kuin yksi aava pelto tähkivä, Luojalta se avun saava ompi hädässä...

Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.

He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi kaikunut hautaholvissa:

Miesten kunto kansan mahti, siinä Tanskan valpas vahti. Senpä turvin maa käy työhön, sortumatta yöhön.

Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.

Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.

Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen kasvonsa puolittain häntä kohti:

»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»

»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.

»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»

Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:

»Hän sai kuulan.»

»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.

»Valleilla.»

Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat, kasvot kohotettuina lamppua kohti.

Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:

Mun Tanska synnytti ja kodin antaa, on siellä juureni, jos kunne kulkenen. Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa, niin siunaten se syttää sydämen —

»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.

»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.

»Osaan. Äiti lauloi sitä.»

Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa urhoin hautakumpuin, maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin, sua lemmin — Tanska, maani armahin.

He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.

275

»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.

»Sanatko?»

»Niin.»

He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat, seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan, lauloi mukana:

Ja miss' on kukkanurmet ihanammat kuin täällä, mereen asti aleten, ja missä kuutamot on kiehtovammat kuin maassa apilan ja pyökkien!

Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa dannebrogin ylvään...

»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.

»En osaa laulaa.»

»Osaatte kyllä.»

Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi molempien kasvoille — hyräili Gerda:

Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo, sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.

Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia, joka lauloi:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se kuullaksein on soitto suloisin.

Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.

»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, _kenen_ pöydän elämä kattaa linnunpaistilla.»

Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.

»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.

»Enempää ei ole.»

»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.

Mutta siinä samassa hän kääntyi:

»Nyt minun on mentävä soittamaan.»

»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli iloinnut, »nyt on jo aika».

»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.

»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat kädet.

»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»

Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi — hänkin hyvin äkkiä:

»Ei, nythän _minun_ täytyy kiittää.»

Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.

»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi hän.

Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.

»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi...» kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.

Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.

Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä miehiä ja helmojansa kantavia naisia.

»Hei, hei.»

Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä, että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista huusi pari naisääntä:

»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»

»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa ylitseni?»

Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.

Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:

»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»

»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen karuselli.»

Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja kalosseissa, sähkölamppujen valossa.

»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän maamme».

»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»

Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.

Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat avonaisista ikkunoista kadun yli.

Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla uutimilla.

»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».

»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen edellä.

Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat lyhdyt käsissä.

»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.

Hänen allaan karjui Olesenin basso:

»Jensen — piru vieköön — Jensen!»

Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.

»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi herra Jensen.

Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille. Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita käsiinsä.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.

Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat säikähtyneinä äitinsä turviin.

Joán avasi ovensa.

»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan savukkeen selkänsä taa.

Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.

Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo tuolla, säteili niin voimakkaasti.

Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli _siitä_ asti kaikunut hänen hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»

Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:

Luoda onni ja isänmaa.

»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.

»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.

»Onko teillä samppanjaa?»

»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier... haben alte Marken... sonderbar.»

Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.

Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.

»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän eikä ajatellut omaa kysymystään.

»Tuolla», sanoi Erik.

Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken, joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan, aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.

»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin ihme-eläintä.

Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä, hymyillen.

Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.

»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.

»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli ympärilleen.

Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:

»Missä teetät pukusi?»

»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.

»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.

»Tosiaankin.»

Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:

»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»

»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.

»Nuo Johansenit.»

Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.

»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin vuoteissaan makuuhuoneessa.

»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.

Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.

»Ja sulavampi selkä.»

Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat punoutua yhteen:

Vihanta maa, sa syämen sytät silloin. Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.

»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.

»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.

Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien vaaleapukuisia naisia.

»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.

»Kutka sitten?» kysyi Erik.

»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.

Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana, yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.

Mutta tuskin kukaan puhui.

»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.

»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».

Mutta nyt _he_ tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel...

»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa hänkin tähystellen toisesta reiästä.

»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.

Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.

Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.

Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:

»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen sähköteknikko.

»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään sinä tulet».

»Niin tulenkin.»

»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan suurenmoisesti, tyttöseni.»

»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):

»Hän lähti niin äkkiä...»

»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija...»

Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:

»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»

»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.

»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»

»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»

Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi sen.

»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt tulleet.»

»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili — »puheenjohtajan kanssa».

»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».

Ja poistuessaan hän sanoi:

»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»

»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.

Hän kohotti käsivartensa.

»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.

»Täällä.»

»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.

»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.

Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.

»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.

Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.

Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta, berliniläiselle:

»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»

Ja nyt hän oli lavalla.

Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.

Pianon ääni kutsui häntä.

Niin, _tuolla_ istui Erik... ja _tuolla_ — toiset.

Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.

Nyt viulu yhtyi pianoon.

Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:

Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut...

Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne nousivat kuin lintuparvi.

Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin — yksi ainoa ajatus:

»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»

Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — _heidät_, mutta ei voinut ja jatkoi soittoaan...

Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut loimuavalla roviolla.

Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.

Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.

Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.

»Onko sinusta tullut _niin_ suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui pari kyyneltä.

»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».

»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein kuin pieni lapsi.

Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

Joán seisoi lavalla.

Tuolla istui _hän_ — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.

Joán oli jälleen sisähuoneessa.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa näyttämölavan vieressä.

Ja Holstein sanoi:

»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran aivan kuin naista.

»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.

»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»

Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan kuin käärme.

»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.

»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.

Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:

»Kiitollisena — Johtokunta.»

Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen yksityinen kirjain oli kaunis.

»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.

»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.

Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.

»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen silmänsä tapasivat neiti Gerdan.

Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:

»Se oli ihanaa, kiitos.»

Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään, silmänräpäykseksi.

»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti tunnelmasta.

Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli kai koko ajan katsellut Gerdaa —:

»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»

»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»

»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.

Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa, kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.

»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.

»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.

»Siis teiltä», nauroi Joán.

»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.

»Myös?» sanoi Joán.

Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät molemmat tähystysrei'ille.

»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.

Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa. Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa, aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.

Ja kaikki puhuivat.

»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin ällistyneitä».

»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.

Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:

»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»

Gerda-neiti käänsi kasvonsa.

»Kaikki», sanoi hän.

Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt. Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona salissa —:

»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana...»

»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.

Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan nopeasti, saliin sanoen:

»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»

He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet eristäytyä kaikista muista.

»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».

Ja vähän ajan kuluttua:

»Heillä on kalastajien kasvot.»

»Kalastajienko?»

»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat kasvot...»

Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin olisi nähnyt tuon ihanan meren:

»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»

»Onko?»

Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:

»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»

Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei oikein tahtonut totella:

»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»

»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat ovat niin hiljaisia».

»Niin ovat.»

Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:

»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»

»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»

»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»

Erik huusi heidän takanaan:

»Joán.»

»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.

»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.

»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»

»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.

»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja. »Haacke kyllä ymmärtää asian.»

Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin hyasintit keskelle jäähdytintä.

»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista, hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään. »Se oli niille parhaaksi.»

»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»

He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla tähystysreikään:

»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»

Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.

»Rouva Jespersen!»

»Hss», sanoi Gerda.

Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi, niinkuin teatterissa on tapana:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.

»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.

Rouva Jespersen hiipi esiin.

»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.

Rouva Jespersen löysi tuolin.

»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.

Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.

»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.

»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.

»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.

»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.

He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik hiljaa säestykseksi.

»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.

»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.

»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät jäädytyssammiossa.

»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin. Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.

»Kas niin», sanoi Erik.

Poloneesi oli lopussa.

»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei soittanut.

»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.

»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen eteenpäin.

»Ei», sanoi Joán nauraen.

Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.

»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.

He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.

»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein hiipien tähystysreiän ääreen.

»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.

Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat, äänettömästi, niin että selät hytkyivät.

Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli soittajan hyppeleviä sormia.

Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.

»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.

Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:

»Kaikesta.»

Valssi oli loppunut.

»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.

Mutta salissa taputettiin käsiä.

Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.

»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.

»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.

»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.

Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.

»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä, »ennen maailmassa».

»Niin», sanoi Joán.

»Mutta mitä pirua — mitä se on?»

Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa saalista.

»Mitä se on, Joán?»

Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista, kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.

Kaikki kuuntelivat.

»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.

»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen pelkkänä korvana.

»Hän itse», nyökäytti Joán.

Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.

»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.

»Että hän, joka on niin tavallinen...»

»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea kohtaan.

»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»

»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen Joánille, joka vastasi:

»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties uskollisimpia.»

Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.

Masurkka oli loppunut.

Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.

»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon ääreen. »Se on suurenmoinen... mutta kuinka se oli?»

Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.

»Näinkö? Vai miten?»

Erik jatkoi soittoaan.

Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän ääressä.

Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen olkansa yli.

Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin lapsen:

»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»

»Mikä?» kysyi Joán.

»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan silmiin.

Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.

»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille eteläjyllantilaisille?»

»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme eteläjyllantilaisille.»

»Erik», lisäsi hän, »nyt _me_ jatkamme».

»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.

»Sinä ja minä», sanoi Joán.

»Mitä sitten?» sanoi Holstein.

»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.

»Me soitamme, sinä ja minä.»

»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.

»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».

»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin, kaikille».

»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat vallan hikiset.

»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.

Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.

Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.

»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.