Part 8

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo, että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja... kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia, hänellä kun on puutavaraliike... ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina, olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti — hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet, vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne, jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet, tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat, silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä, istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain _talous_, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta...»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

... Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa esiin hänen sormiensa alta... kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan, jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

Kuu vieri, haudattihin... Kuu vieri...

Joánin kädet putosivat koskettimilta...

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt... kuinka ne kuuluivatkaan:

Ritari herra Aage... Ratsasti herra Aage...

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä... mutta en saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

Ratsasti herra Aage...

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen...

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

Ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain laulamalla.

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri tänään... jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta, ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt... suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa: siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.

»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».

»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.

Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:

»Niin, se on sisareni.»

Ja hän jatkoi:

»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä. Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»

Joán ei puhunut.

»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»

»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.

Myöskin Gerda-neiti hymyili.

»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».

Hän ripusti kuvan paikalleen.

»Mutta sitten tuli täti taloon.»

»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin huoneisiin.

»Niin, se on täti.»

Joán nauroi.

»Hän on kuin Ane», sanoi hän.

»Onko? Täti on niin kiltti.»

Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:

»Mutta hän on kuin Ane.»

Ja yht'äkkiä hän sanoi:

»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on sähkösanomakonttori?»

»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»

»Ei, tahdon mennä itse.»

»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin saattaa teitä.»

»Tahdotteko?»

»Mielelläni.»

»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán nauroi:

»Miksikä teette noin?»

»Ilma käy muuten niin huonoksi.»

Gerda ruiskutti yhä.

»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»

»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».

Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.

He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:

»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää, missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna...»

He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi myymälän ovella.

»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.

»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.

»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.

»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on ylpeytemme, sähkövalo.»

Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:

»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota sitä samalla kauppapuotiin... Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»

»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.

»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».

»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.

»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.

Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.

»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti kuiskaamalla.

Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.

»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.

»Etelästä?»

»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.

He tulivat asematielle.

»Se on täällä», sanoi hän.

He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.

»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.

»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.

Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:

»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen — »tahtoo sähköttää».

»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.

Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.

Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.

Gerda-neiti sanoi:

»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»

»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran minulle.»

Neiti hymyili.

»Niin — että uskalsinkin.»

Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.

»Onko tämä oikein?» kysyi hän.

Gerda otti lomakkeen ja luki:

»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?

»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».

»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.

Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se, joka tavailee jokaista sanaa.

»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle, ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Jossesi.»

»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».

»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».

Joán maksoi, ja he astuivat ulos.

Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.

»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän katsoi eteensä pimeässä.

Sitten hän sanoi:

»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»

»Miksikä ei?»

Gerda alkoi jälleen kulkea.

»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»

He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:

»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli laita.)

»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.

Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi. Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla. Kiskojen teräs häipyi pimeään.

Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:

»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)

»Yöllä?»

»Niin, kun pikajuna ajaa ohi... Minunhan ei pitäisi... Mutta kun joka tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä... Mutta te olette nähnyt satoja tuhansia ihmisiä.»

Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:

»Tuolla on vuori.»

»Vuori?»

»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.

»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.

»Voi kyllä»... ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli seitsemältä.»

Hän melkein juoksi.

He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.

»Minä vallan hengästyn.»

Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:

»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset...»

»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor — Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»

»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.

»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla — sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»

»En», vastasi Joán.

He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri, niinkuin varjojen kaarti.

He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä... aivan lähekkäin...

»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»

Gerda puhui samaan tapaan:

»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella...»

»Mitä?»

»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan...»

Joán hymyili.

»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.

Gerda käänsi kasvonsa Joániin.

»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.

He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.

Sitten Joán sanoi:

»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»

»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.

»Äidillänikin oli se kuva.»

»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.

»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»

Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut äänettömien ajatuksien halki:

»Mutta musiikkia saatte kuulla?»

Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda, äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:

»Niin, kyllä joskus.»

Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:

»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»

»Rouva Raabelin?»

»Niin, lääkärin rouvan... Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä. Se oli ihanaa.»

»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.

»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta mitä olen kuullut.»

Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.

»Oliko se _niin_ ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän hymyili.

He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:

»Mitä Josse on?»

Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:

»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.

»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.

Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä vapisi.

»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»

»Niin lähellä?» sanoi Joán.

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Onko se teistäkin surullista?»

»Mikä?»

»Se että Etelä-Jyllanti...»

»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia — kaikesta huolimatta.»

»Kaikesta huolimatta...?»

Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:

»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän... Mutta» — ja hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on niin laaja».

Joán sanoi:

»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»

»Unkariko?» sanoi Gerda.

Joán ei liikahtanut.

»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»

»Saari?»

»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»

Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.

»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»

»Kerran», sanoi Gerda.

Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.

»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.

»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.

»Mitä _suloinen_ merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.

»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»

Ja hymyillen hän lisäsi:

»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»

Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:

»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»

»Puoli tuntia», sanoi Joán.

Gerda katsoi eteensä.

»Emmekö enempää?»

Ja olivat jälleen vaiti.

He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.

»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella äänellä.

»Niin.»

»Monta vierasta, neiti?»

»Muutamia.»

Gerda nauroi:

»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»

»Silloin muutan pukua nyt.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.

»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos kävelystä.»

»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi, kreivi Ujházy.»

Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:

»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»

»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»

Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä Jensen hänen takanaan:

»Niin, neiti on miellyttävä.»

Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.

Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.

* * * * *

»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.

»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.

Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.

Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata pulloja.

2.

Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.

»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.

Joán nyökäytti päätään.

»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.

Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.

»Sehän on hyvä», sanoi Joán.

»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»

Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:

»Tuleekos väliaikoja?»

»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.

»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»

Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:

»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»

»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä on kyllä varaa siihen.»

Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:

»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin »varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.

Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.

Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein siltä, kuin hän olisi niiannut.

»Missä on palvelijani?»

»Herra palvelija on mennyt ulos.»

Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo arkut?»

Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.

Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan! Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.

Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen...»

Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:

»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu maaseudun pikkuoloissa.»

Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra Jensen:

»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja kysyi herra kreiviä.»

Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa alla:

»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.

»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä ottamastaan kortista hän luki:

»Erik... Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik...»

»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.

»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin... Sinne on vain puoli penikulmaa, voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka...»

»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi nähdä Erikinkin... tavata Erikinkin tänään...

Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen oli pukeuduttava.

»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.

»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan. »Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla, missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista...»

Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi räystäskourusta.

Joán ei enää kuunnellut.

»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».

Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa, miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.

»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.

»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»

»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»

»Nyt?»

»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»

Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.

»Täällä?»

»Niin.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.

Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi, kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin, pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän kanssa minä menen naimisiin.»

Joán kääntyi.

»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.

»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.

»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.

Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja aurinkoa.

Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman... »Missä on kaulanauhani?» Hän soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen, jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.

»Herätä Haacke.»

»Hyvä on.»

Berliniläinen meni.

Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien... ne olivat hänen äitinsä lauluja.

Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.

Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik...

»Joán!»

»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että »Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan, molemmat käsivarret ojennettuina.

»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä liikahtanutkaan.

Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan värähtävällä äänellä:

»Kuinka oletkaan tapaisesi.»

Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin ympäri.

»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut jälleen!»

»Totta tosiaan», sanoi Holstein.

Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään sanottavaa.

»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire. — Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.

Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»

»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.

»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.

»Serkkuni», sanoi Holstein.

»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun. Käyrä kosketti kieliä.

»Kreivitär ei ole kotona.»

Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.

»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,

»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».

»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.

»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».

Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun säveliä:

Ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.

»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat säärensä.

»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.

»Täytyykö sinun mennä? Minne?»

»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.

»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.

»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo 'tokkopa', nauroi hän.

»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen sinun kanssasi Johansenille».

»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.

He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.

»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi ihminen.»

Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet raskaiksi.

»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.

»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.

He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:

»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»

»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.

Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:

»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.

»Kenellä?»

Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:

»Noilla Johanseneilla.»