Part 16

»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi. Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme. Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»

»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.

Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.

»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»

Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.

Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».

»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee unelmia».

Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän nojautui.

»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen. Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli — niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme kyllä myöskin _kokoo_. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin, jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella... Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten koti — sitä me tahdomme suojella.»

Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:

»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»

Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa kajahti kahdeksan huulen välistä:

Vielä on yllämme häpeän häivät; enteitä taivaalta tarkatkaa!

Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.

Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:

Kestäen katkerat, pimeät päivät aamuun on aukeeva Tanskanmaa.

Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:

Tuulet rantoja tuivertaa, ukkonen käypi ja herättää, kostaa, silloinpa jälleen isien maa hartiat kumarat nostaa.

Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan saakka.

3.

Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja — ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta varjojen joukolta.

Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi eläköönhuutojen vielä raikuessa:

»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään _lahjat_.»

Tohtori hyppäsi tuolilta alas.

»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra johtaja».

»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten oikeastaan riidellään?»

»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».

Ja hän puristi lääkärin kättä.

»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty. Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet sanan vaalintaa.»

Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.

»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.

»Kiitos.»

Ja Gerda oli antanut sen hänelle.

»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen näytös.»

»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»

Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. _Tuossa_ oli kauppiaan kaappi, ja _tuossa_ oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa kirjanpitoa.

_Tuossa_ he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat tahratut...

Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.

Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa... ja _tuolla_ riippuivat ne, kaikki taulut... Vejlestä tuodut taulut.

Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.

_Huomenna._

Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: _huomenna_.

Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.

»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana päivä».

Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan katosivat.

»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi »neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».

Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.

»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.

Tuolla seisoi _hän_ oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos...

»Joko tulet?» sanoi Erik.

»Nyt tulen», sanoi Joán.

Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.

Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi _hänen_ kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).

»Hyvästi, neiti.»

»Hyvästi.»

Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi linnunäänellään:

»Niin, kyllä me muistamme _teidät_ kauan...»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:

»Muistatteko tekin?»

Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven, jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.

Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne lausunut — koko elämänsä ajan.

Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut. Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli »Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.

»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin iljettävää hän lisäsi:

»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu ilkeys.»

Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli »Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.

Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä lattiaa.

»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»

Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:

»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon pohja antaa perään.»

»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.

Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.

Joán seisoi ikkunan luona.

»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.

Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.

»Varjoja», sanoi hän.

Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.

»Niin olen _minä_ soittanut soittoni», sanoi hän.

»Mitä se merkitsee?»

Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.

»Että minä en enää soita.»

»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik, joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.

Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.

»Ei, tähän loppui matkani.»

Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

»Mutta mitä sitten aiot?»

»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.

Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.

Erik oli istahtanut taas ja sanoi:

»Ja mitä aiot siellä?»

Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:

»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»

Joán pudisti päätään.

»Niitä ei koskaan rakenneta.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:

»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»

Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat...

»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.

»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.

»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».

Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik, jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi auennut kuilu:

»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja nolaa heitä... toiste.»

Joán ei vastannut.

Mutta Erik jatkoi:

»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»

»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.

»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen agraareja».

Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden he kulkivat ääneti eteenpäin.

»Mennään vuorelle», sanoi Joán.

He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä oli näkyvissä.

»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.

Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties hän oli jo haudannut ne kaikki.

He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa pimeässä.

Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen painostavaa hiljaisuutta, sanoi:

»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»

»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.

»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään... »

»Miksi _täytyi_?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa. »Onko se huonoa maata?»

»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»

»Niin, Erik, mutta miksi?»

Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.

»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei vuotaisi verta ystävien iskuista.»

Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:

»Se on maan tapa.»

»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään... »

»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.

»Niin... ja ehkä hänkin minusta.»

»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».

»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.

He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:

»Kuka osti maasi?»

»Kauppias.»

»Hänkö?»

»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja... hän kai ottaa rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset moukkakauppiaan armosta.»

Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:

»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»

»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.

Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.

»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi vaimoa?»

»Minäkö?» sanoi Joán.

Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän tavoin tuijotti heihin pimeydestä.

»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»

»Mutta miksi niin?»

»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»

Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:

»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole äidinkieltä.»

Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:

»Joán.»

Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:

»Ja soittaa et enää tahdo?»

»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.

»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»

»Mutta miksi?»

»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»

Erik katsoi häneen:

»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»

»En, mutta toinen soittaa _suurempaa_.»

»Mitä?»

»Hän soittaa uutta riemua.»

Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.

Mutta Joán sanoi vain:

»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»

Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.

»Mutta mitä nyt aiot?»

Joán vastasi pimeydestä:

»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän, joiden nimi on Ujházy.»

Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»

Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:

»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»

Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:

»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku, joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»

Hän seisoi hetkisen.

»Meidän pitää mennä», sanoi hän.

»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.

He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin vilusta.

He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.

»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.

»Niin.»

»Ovatkohan _he_ saaneet rauhan?» sanoi Erik.

Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.

Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja sanat puhkesivat esiin:

»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»

»Mikä?» sanoi Joán.

Ja hän jatkoi hymyillen:

»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa muistaa?»

»Mutta elämä, Joán, elämä?»

Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli sammutettu:

»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»

Erikin kasvot värähtivät.

»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»

»Kenties.»

Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä muutamia miehiä.

Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.

»Ettekö ole mennyt levolle?»

Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.

»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne...»

»Pilkkaani, paras herra Haacke?»

»Niin, pilkkaan... Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun _minä_ soitan...»

Joán kohautti olkapäitään!

»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»

»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».

Joán oli hymyillyt.

»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä olette oikeassa.»

Hän soitti kelloa.

»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»

Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.

Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:

»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»

»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta... se juna lähtee etelään».

»Niin.»

»Lähdemmekö... etelään?»

»Lähdemme pois», sanoi Joán.

Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.

Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.

Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen kasvoilleen.

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta, häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kaksitoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton ...

Laulu häipyi.

Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.