Part 13

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta... siinä on silmiä, joihin me jäämme riippumaan... niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se kävi ilmi tänä iltana, soitostanne... Sillä korva, se on toki säilynyt, herra kreivi...»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta korvasta...

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä joutui naimisiin...Minulle, _kaksinaisine_ lahjoineni, oli valinta aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon...»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).

»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa, myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa, pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään _uskaltaa_. Kun _he_ panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja...»

Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.

»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella... Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota ymmärtämystä...»

»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä... sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja _sieltä_ — ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan — älkäämme puhukokaan siitä... _se_ on heidän harrastustaan» (tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»

Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.

Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.

»Niin sitä jää istumaan lahjoineen... jää istumaan lahjoineen ja kuivettuu...»

Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä rouva Raabelin poskiluita.

»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, _vapisivat_ sormeni, kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot... vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on ollut...»

Erik jatkoi soittoaan:

Ja kihlas kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin: jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni...»

Joán oli astunut kolme askelta.

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.

»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat he silmiään ja ovat arvostelijoita».

»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä, mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin olisi saanut vettä päin kasvojaan.

Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin. Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:

»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten kovasta istuimesta.»

Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille meidän veistokoulussamme.

»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se _muistuttaa_ kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen...»

Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen pysähdytti hänet.

»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»

Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:

»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän on ollut Gerda-neidin tukena.»

Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.

»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä, sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa. Mutta kun on _kaksi_ kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin suuri siunaus.»

»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.

»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.

»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — _sinne_, kun samassa tuo lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.

»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.

»Elämän huolista, herra maisteri.»

»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen. Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja kansansivistys... Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen...»

Joán kohotti päätään.

»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan arvoiset... niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat kuitenkin meidän uniamme.»

Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:

»Tämä on viimeinen viulumatkani.»

»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää soittaa».

»Kuinka niin?» kysyi maisteri.

Joán katsoi pianoon päin.

»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».

Maisteri loi katseensa salin poikki.

»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä ontuvin kannoin.

Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:

»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa... hän oli useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään. Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan. Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut _oikein_ onnellista, luullakseni.»

Gerda sanoi äkkiä:

»Eikö äiti ollut onnellinen?»

»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein, aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.

Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:

»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»

»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».

Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.

»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.

»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.

»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.

»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä ihmiset tietävät jälkeenpäin.»

»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää... Me puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat, joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia kohti,-joka meille ei ole selvillä...»

»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata pilkkopimeää».

»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»

»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin niitä sanoja:

»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»

»Kuka? Joánko?»

Kreivi Erik huipensi huuliaan.

»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat _syntyneet_ istumaan täällä?»

Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja sanoi hymyillen:

»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»

Ja hän nousi seisomaan.

Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:

»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»

Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.

»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani...»

»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.

He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain Erikin äänen, ja Gerdan.

»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.

»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.

»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.

»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa... Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota hän tahtoi paeta.

»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.

Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin olisi valmistunut vetämään pois hammasta:

»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi. Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle... Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle... Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa, niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista jotakin apua... sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me miehenpuolet, eikö totta?»

»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön — kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin... _Minun_ paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni, mutta ihmiset sanoivat: _näyttelijäkyky_. Mutta kun suku oli vastaan, niin... Madame on kai kertonut teille... Lyhyesti sanoen, minusta tuli lääkäri.»

Herra Raabel maiskutti huuliaan.

»Tälle paikkakunnalle.»

»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi kaiken ennakolta):

»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista tarjotaan.»

»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi lääkäriksi tulemisestaan:

»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä herra — no niin... Mutta avioliitossa... ihminenhän tuntee itsensä, eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja _kaksi_ tyytymätöntä _yhdessä_ avioliitossa... no niin. Oletteko _te_ tavannut yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi hän ja joi jälleen kulauksen.

Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän oli ansainnut.»

»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan — »tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja... 'myrkynsekoittaja' täällä...»

Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille oli jälleen levitetty liina.

»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin heittäisi sanansa kaivoon.»

»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.

»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin omituinen perhe... no niin, en ole heidän lääkärinsä... minähän olen Kööpenhaminasta.»

Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja sanoi:

»Menemmekö muiden joukkoon?»

Joán meni sisään.

Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.

Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:

»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»

Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli _maistella_ toisten talojen ruokaa, sanoi:

»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä...»

»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi: »tanskalaisen väestön keskuudessa».

Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin, sanoi:

»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»

Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:

»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»

»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»

Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.

»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.

»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada...»

Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen silmiinsä.

Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen tarpeessa, sanoi:

»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa...»

Hän tarkoitti soittamisia.

»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»

He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.

»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin, siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin. Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon, joukon jatkoksi... sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin, sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan... ennemmin he _perustavat_ kauppoja tukemaan valtaansa...»

»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan... eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen... sillä meidän aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka? Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen eikä grundtvigilaiseen... ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä, näillä main?»

Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän sanoi:

»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat naisväen hoitaa uskon asiat...»

Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan kuin käsi olisi ollut nyrkissä.

Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:

»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»

Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen — tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.

Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.

»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että kaikki kävisi hänen mielensä mukaan...»

»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen, kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»

Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme, sanoi:

»Kuinka niin, herra Petersen?»

»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen kämmeniään polviinsa.

»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään selkärankaa...vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin. Mitä Theodorin _pitäisi_, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi, sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää — kun Petersen kerta sen ottaa...»

»Kaupanhoitaja?»

»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»

Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.

»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa bourgogneanne».

»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää, missä sitä on.»

Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.

»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä: »Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»

»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».

Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:

»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»

Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.

»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»

Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa käsissään.

»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.

Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:

»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen seurastaan, jatkoi kandidaatille:

»Mutta, rakas kandidaatti, _minä_ olen kyllin rehellinen sanoakseni — keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla sitä... mutta merkillistä on, että monet niistä, joita _pidetään_ suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja...»

Joán oli mennyt Gerdaa kohti:

»Tahdotteko näyttää meille valoa?»

»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.

»Kiitos.»

»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin ahmivan Gerdan kasvoja.

»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti ei pitänyt siitä.»

»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän luokseen.

»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.

Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi nopeasti:

»Milloin voimme tavata?»

»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen lautaseensa.

Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti, aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät huomiota.

Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»

»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.

»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»

... Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.

Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.

»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.

»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut sitä auki.

»Antakaa minun!»... Ja Joán avasi sen.

Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.

»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti...»

»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».

»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi kellarin oven.

»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei tahtonut että menisin sinne.»

»Niin, _minä_ en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.

»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.

»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen huudahtaen samassa:

»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»

»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»

»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva Jespersenin olan yli.

»No sitten...!» ja Gerda veti syvään henkeään.

»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin katkaistakseen.

»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»

Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.

»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»

»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.

Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä, samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt puolipimeässä:

»Tulkaahan nyt.»

»Kyllä...»

»Tarttukaa käteeni.»

Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:

»Tässä on käteni...»

»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai tuhmasti... mutta te saatte mennä yksin».

»Neiti Gerda... Kuinka arka te olettekaan!»

»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.

Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.

»Tuletko?» sanoi Erik.

Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.

»Kuinka täällä on raskas ilma.»

»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän tämä rypälemehu _kauttaaltaan_ ole niin vallan väärentämätöntä, täällä kansanomaisemmassa osastossa...»

Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.

»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»

Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.

»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.

»Mikä? Sähkösanomako?»

»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta... sillä kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».

»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.

»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»

»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot...»

Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.

»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».

»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».

Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:

»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.

»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»

»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin, »neiti Gerda?»

»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä heti paikalla talosta pois.»

»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.

»No niin, tässähän on bourgogne!... Otatko sinä nämä pari pulloa?... tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat sinulla? Kiitos!»

Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.

»Ja sitten mentiin», sanoi hän.

He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.

»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan tuolle puolen... Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein päin helvettiä».

Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen, otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.

»Erik, Erik», huusi Joán.

»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»

»Voi, kaikki on päin helvettiä!»... Ja Erik nyyhkytti yhä.

»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei ole mitään... ei sinun tarvitse siitä välittää...»

Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.

»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin ja jostakin muusta hän sanoi:

»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä pahempaa kuin Johansenin myrkky...»

»Kansanopistonjohtajanko?»

»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan...»

He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.

»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä», sanoi hän ja juoksi ylös portaita.

»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte niin kauan poissa».

»Niin», sanoi Erik.

Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.

»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.

»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.

»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.

Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:

»Ei, tänne...! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan...»

Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin olisi odottanut.

»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.