Part 2

Isä kääntyi:

»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»

»Niin», sanoi Joán nöyrästi.

Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja salakuljettajien tytöistä:

»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan kirkon kupeella.

»Niin, se on iso.»

»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.

»Ei, hovi on suurin.»

»Vai niin.»

Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:

»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»

»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.

Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien turkkilaisten, täytyi paeta.

»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.

»Virran yli.»

»Kuka voitti turkkilaiset?»

»Joán Ujházy voitti heidät.»

»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan valkeat.

»Ja _hirttikö_ hän pashan?» kysyi hän jälleen.

»Hirtti.»

Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi kuin kerran aikaisemmin:

»Isä, kuinka virta on musta!»

»Niin.»

»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»

»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.

Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi äkkiä:

»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»

»Mikä vaate?»

Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.

»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».

He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon isä ei ollut katsahtanutkaan.

Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin, jossa »Caprice» sai sokerin.

»Me näimme Simonin», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»

Joán seisoi hetkisen.

»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»

»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei tervehdi juutalaisheittiöitä.»

Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:

»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»

Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle. Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.

Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.

»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.

»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.

»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»

Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä paljaisiin käsivarsiin.

»Puskekaa, puskekaa...»

»Auttakaa, auttakaa!»

Näin kirkuivat piikatyöt.

»_Hiljaa!_ Oletteko hulluja?»

Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.

Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä, huutojen halki:

»Josse, Josse!»

»Missä on Joán-herra?» huusi isä.

Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen huoneeseen.

»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.

Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.

»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan kirous... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen rapakon, jossa me vaellamme täällä... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin viisainta... sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat jalastas.»

Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.

»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä eikä voi muuta kuin rukoilla... Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä minä sanon...»

»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».

Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat hänen poskilleen.

»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä _äidin_ kieltä».

»_Äidin_ kieltä, _äidin_ kieltä», kertasi hän yhä.

Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä Jossen, hänen Jossensa.

»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on jätetty yksin maan päälle.»

Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.

Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.

»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.

Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja, sillä silmiä hämärsi:

»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»

Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.

»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel, sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä kenkään ole häntä ahdistava.»

Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.

»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.

Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.

... Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja joilla oli paljon kultaa.

Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään. Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.

Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä. Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.

»_C'est bon ça, c'est bon_» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja tunki kakkua Joánin suuhun.

»_Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie_» [Voi kuinka kaunis tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.

Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta marssivat edestakaisin.

»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen, »siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».

Ja poika palasi ikkunan ääreen.

Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.

Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä, hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.

Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat korttia.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän milloinkaan puhellut.

»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.

»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».

»Niinkö.»

»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.

»Turkkilaisia», vastasi upseeri.

»Niinkö.»

Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen puseronsa nahkavyötä:

»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»

Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.

»Mutta sinähän et ole serbialainen.»

Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen kasvoiltaan.

»_Dépéche-toi_», sanoi hän. _Dépéche-toi — nous sommes pressés._» [Joudu — meidän on kiire!]

Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.

Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun eteen.

»Josef», sanoi hän.

»Mitä?»

»Onko Marinkalla mies?»

»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien hampaittensa välitse.

Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän sanoi:

»Mutta Marinka on ollut meillä.»

»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».

»Kuinka niin?» sanoi Joán.

»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.

»Dépéche-toi... Allons, nous sommes pressés...»

* * * * *

Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.

»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.

Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David, Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.

Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.

»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»

»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.

Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:

»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»

Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka huusi, ja pojat ulvoivat:

»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään juutalaiselle!»

David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan, joten näytti kuin veri olisi vuotanut.

»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»

»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.

»Tule, tule!»

»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»

David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan. »Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»

He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.

»Tule, tule», huusi Mademoiselle.

Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.

»Juokse, juokse!» huusi hän.

»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin puristetut kädet ja sääret:

»Juokse!»

Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään:

»_Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie_» [Hän on hullu, tuo isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.

Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä. Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.

Mutta Mademoiselle sanoi vain:

»Mehän tulemme.»

Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien haukkumasanojen tulvan.

* * * * *

Viikko oli kai kulunut.

Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari heistä:

»Tuossahan ne tulevat... Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»

Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:

»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»

Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia. Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:

»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo umpisilmä.»

He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.

Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen näkivät, alkoivat he vihellellä:

»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee...»

Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.

Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán seisoi suorana keskellä venhettä.

»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät puoliummessa.

Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat. Hän vallan juoksi torin poikki.

»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.

»_Viens, viens_», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.

»Saarelainen, saarelainen...»

»_Viens, viens!_»

»Rakkariprinssi, rakkari...»

»_Viens, parbleu, viens Sans-patrie!_» huusi neiti ja juoksi Marinkan portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt kaiteelle.

»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»

Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:

»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»

Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.

»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä Joánin niskaan.

»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton prinssi!»

»Isänmaaton, isänmaaton!»

He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.

»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»

Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.

»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:

»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»

Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja tallasivat häntä ja löivät häntä.

Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine käsivarsilleen.

»_Sans-patrie, pauvre Sans-patrie_», huusi hän torin poikki.

»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.

»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia poikia.

»Isänmaaton, isänmaaton!»

Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan vyölle ja käsivarsia pitkin.

Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen, jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.

Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.

»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».

Joán puri huulensa yhteen.

»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.

»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.

Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla, peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.

Ane palasi rouvan haudalta.

»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi...»

Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.

Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään, jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää sydäntänsä olisi polttanut.

»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada maata rauhassa.»

Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä, että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.

»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä, ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.

Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa...»

»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»

»Ei, ei paljoa.»

Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.

»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen kaulaan.

Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä. Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän kävi levottomaksi.

»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.

»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»

»Ei, minä tahdon nousta.»

Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.

»Tahdon lukea», sanoi hän.

Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita lähetettiin Budapestista.

Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.

»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.

»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot olivat jähmettyneet.

»Menen yläkertaan», sanoi hän.

Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.

»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi — sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä: »Miten on laitasi, Joán?»

»Kiitos», sanoi Joán.

Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon jalkaan.

»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.

»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.

Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään, särki koko hänen ruumiissaan — vain se:

He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin, Simonin pojan, vaatteet.

Isänmaaton.

Isänmaaton.

Niin — aivan kuin David...

Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi muistanut:

Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja komendantin rouva oli sen sanonut.

_Petit Sans-Patrie._

»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta. »Mikä sinun on, Joán?»

»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät nähneet.

»Miksi sinä sitten huokaat?»

Joán keinutteli päätään.

»Onko rintasi kipeä?»

»Ei.»

»Mutta mikä sinun sitten on?»

Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.

Isänmaaton.

Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.

Niin se oli — se oli totta.

Mutta miksi — miksi?

He olivat huutaneet sitä.

He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta. Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille: Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut niin ja irvistellyt: »_Ah pjui, le juif_» — hyi, juutalainen. Ja Josef oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan pojat: juutalainen — juutalainen...

Sillä se oli häpeä.

»Joán, miksi sinä itket?»

»En minä itke.»

Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana, olisi asunut suuri, kauhea tuska.

»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»

»Särkee, nyt sitä särkee.»

Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.

Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin poika oli huutanut hänelle, Joánille: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_, isänmaaton, isänmaaton... Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_... ja olivat nauraneet... nauraneet niinkuin rengit — — niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä, jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.

He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja niinkuin _kyttyräselälle_, Peterille...

»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy mennä maata.»

Joán vavahti.

»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».

»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.

»Voimmehan mennä.»

Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.

»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.

»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.

»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»

»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.

He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:

»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.

»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».

»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.

»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»

Joán oli jälleen ääneti.

Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa: »Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»

Maaton — isänmaaton.

_Sans-Patrie._

Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.

»Se oli Peter», sanoi hän.

Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli valkea kuin muuri.

»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet kipeäksi».

He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.

»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.

»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.

Joánin kasvot vavahtivat.

He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan kädestään.

Sitten Joán sanoi pimeästä:

»Herra Christopulos.»

»Mitä niin?»

Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:

»Onko romaanialaisilla isänmaata?»

»On, heillähän on Romaania.»

»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»

»Niin, heillä on Serbia.»

Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:

»Ja äidillä oli Tanskansa?»

»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»

Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen ikänsä —:

»Senkö vuoksi hän kuoli?»

»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.

»Niin.»

Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:

»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»

»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».

»Miksi ei?»

Herra Christopulos sanoi:

»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»

»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.

»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo »niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja sytyttäessään hän sanoi:

»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»

Mutta Joán ei vastannut.

Jumala kirosi heidät.

Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.

Jumala kirosi heidät.

»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski kätensä hänen harteilleen.

»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.

»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»

He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen, yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.

Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:

»Jumalan kiroomat... Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»

Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi, että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki, juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli ottanut heidän isänmaansa.

Ottanut heidän isänmaansa!

Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala kirosi, hän ei antanut isänmaata... mutta heille vihellettiin ja heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.

Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.

Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja sekoitti toisiinsa kaikki kielet:

»Oi pikku Jumala ja pyhimykset... ja Josef ja Maria ja Stefan... Stefan ja Maria ja Josef... minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla kirottu...»

Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin Ane.

Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa — että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.

Hän itki taas ja rukoili taas:

»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa... etkö voi auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän... etkö voi auttaa minua.»

Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän oli hyvin väsynyt.

Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.

... Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.

»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra Christopulos, kun Joán astui sisään.

»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.

Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta, jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret jäätyivät.

»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.

»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri Jumala loi kaiken maailman».

Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:

»Voiko Jumala kaikkea?»

»Voi.»

»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä kreikkalaista.

Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:

»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»

Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.

»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».