Part 7

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.

* * * * *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä, nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»

II

1.

Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava... ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on, ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea. Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä... jos niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte...»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen. »Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden, tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle, joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään, katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja. Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen, ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin, joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen yritellyt tukkia niitä paperilla... Sillä rakennus laskee ja laskee, niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin... Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa... Se saatiin näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, _mukana_, niinkuin sanotaan... vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on tottunut toisenlaiseen ja parempaan... minähän olen Kööpenhaminasta. Ja yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen. »Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille», sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo on hieno... mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan, jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton. Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse. Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu — »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä — kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin, mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää Montreuilissä... sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään, takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

... Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä. Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava. Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin. Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli _polttanut_ silmänsä koko sukuun, kauttaaltaan...

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia — äidinäidin-äiti. Ja _tuossa_ oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli suorastaan kuumeinen...

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia... Tuo esimerkiksi oli sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina, ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »_Le Crépuscule_».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista, hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä. Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä vuosina...

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »_Le Crépusculen_» paikaltaan kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen...

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla. Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa, alastonta saranaa...

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain — monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja »muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan...»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa...»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua», sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti, aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua, ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n »Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin, kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse, vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään, ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä hyvä...»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän aikaa pelätä...

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne... ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas...?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen — »sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä, »ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan... hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka... siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä... minä taas käyn niin usein Vejlessä. Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki niin elävää, Vejlessä... ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat ääneen kaduilla... Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle maalaiselle... taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa... Mutta ihminen odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki...»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen, niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään — »minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani... hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

»Ma Vejlessä synnyin, on kotini siellä...»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa...»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin. »Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin...»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.