Part 3

Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha, joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.

Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska eikä voinut olla kirottu.

Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen vuoteensa ääressä:

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin käsiinsä.

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.

»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.

»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.

»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.

Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.

»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten hän sanoi:

»Se ei auta heitä.»

»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.

»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»

Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä, nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:

Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli paidankaulamuksessa:

Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.

Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.

Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat merkit.

Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt juutalaisilta heidän isänmaansa...

Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine merkkeineen.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:

»Äiti, äiti, voi äiti...»

Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.

... Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin aikana:

»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»

Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.

»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»

»Me lähdemme kello kahdelta.»

»Kiitos», toisti Joán.

Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä. Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.

»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.

»Ei», sanoi Joán.

Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.

»Sinä olet niin kalpea, Joán.»

»Niin.»

Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat käsissään.

»Istu hiljaa, Joán.»

»Niin.»

Tuolla oli tynnyrintekijän poika.

»Mitä sinä tahdot, Joán?»

»Minä vain tässä vähän käännyin.»

Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.

»Tuletko, Joán?»

»Tulen.»

Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.

Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.

Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei ymmärtänyt serbiaa.

»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.

He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.

Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen sysäsi toista:

»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»

Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.

Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.

»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra Christopulos ja nauroi.

»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.

... Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut kasvihuoneesta.

Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:

»Minne sinä menet, Joán?»

»Kirkkomaalle.»

Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki, kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset istuivat alttareillaan.

Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.

Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen. Hän vain kuiskasi rukouksensa.

Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet alhaalla äidin kuolemasta asti.

Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.

Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää painuneena.

»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra Christopulos.

Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.

Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.

Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán hiipi sisään.

»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.

»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.

»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sillä siinä _oli_ Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen selkä...

»Peter», toisti Joán.

Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.

Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet hänen kädestään.

Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».

Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»

»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.

»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, sukiessaan hevosta:

»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»

Joán istui kaurahinkalolla.

»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»

»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen. »Nyt se on Iwona.»

»Iwona on kaunis», sanoi Joán.

»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».

Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:

»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»

Joán astui alas kaurahinkalolta.

»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.

Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.

Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.

»Sisään», huusi hän.

Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina polviin saakka.

»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.

Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.

»Minä tahdoin... tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei ole kotona... tahdoin sanoa, että...»

Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin fonografista —:

»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»

»Tahtooko Peter lähteä pois?»

Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.

»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»

Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.

»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta, ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»

Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen, jota ei ole odottanut.

»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»

Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:

»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»

Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.

»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.

Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan kuin olisi korissut.

Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:

»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua.»

Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:

»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja, nousehan siitä!»

Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä, tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä äänellä:

»Nouse pois, nouse pois!»

Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.

»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.

Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.

Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston maan päällä... herra, kuin alaston maan päällä... »Mutta jos pikku herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle...»

Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:

»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua!»

Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai vaivoin sanotuksi:

»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»

Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:

»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»

Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:

»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään, Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä, Orsówassa.»

Peter seisoi yhä pää painuksissa.

»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».

Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli vain hetken verran nojannut ovipieleen.

Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä, yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata niinkuin aikuiset.

»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.

»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.

»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:

»Peter ja minä.»

»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä et saa mennä yksin.»

»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.

»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.

»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.

Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille Vejlen kirkkoon.

»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.

»Tulee», vastasi Joán.

He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli viedä venheen muassaan.

Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin kuolleen kasvot.

Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.

Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.

Kujassa ei ollut ketään.

Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen toria kohti ja vartiota päin:

»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»

Räätälin poika huusi:

»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»

Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan ikkunalaudalla:

»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»

Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat huutaen esimiehensä sanoja:

»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»

Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä yli katukäytävän:

»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki eteenpäin.

Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan päin Joánin kasvoja:

»Eläköön isänmaattoman kaarti!»

Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa, käsi ojossa, ja huusi:

»Siitä saat, ryökäle!»

Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:

»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.

»Eläköön kaarti!»

He vihelsivät ja lauloivat.

»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi. »Josse, mennään. Mennään.»

Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:

»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman imettäjä.»

Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.

»Tule», sanoi hän.

Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.

»Josse, pikku Josse.»

»Eläköön kaarti!»

Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka — kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.

Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen perässään.

Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei saanut ääntä.

Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon, paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin lapset... ja huusivat... ja nuorin vihelsi... ja he huusivat:

»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»

He huusivat äänekkäimmin.

»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»

Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!

Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että Ane itki hiljaa.

Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.

Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita vaatteita riippui pitkinä riveinä.

Ane tarttui hänen käsiinsä.

»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»

Mutta Joán tempautui irti.

Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.

»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla sormillaan.

Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä, ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti, kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.

Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten voisi ruveta itkemään — ja sanoi:

»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.

»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli ostettu kyttyräselälle.

»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.

»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie samallepäin».

He lähtivät.

Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin selkään.

Keskellä toria Joán pysähtyi.

»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.

Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia: niin, häntä juuri.)

»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen, jota hän aina oli pelännyt.

»Hyvästi.»

Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä äärettömän riemun vallassa.

Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria, joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»

»Minne?»

»Pois.»

Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:

»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»

»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.

»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita, jotka sanovat itseään ihmisiksi.»

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa henkivartiokaartissa.

Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen itsensä ymmärtämään.

»Hyvästi», sanoi hän sitten.

»Jääkää hyvästi.»

Ja vaikka hän ei _tahtonut_ juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa pitkin, ensi askelet:

»Tule, Ane.»

»Tulen, Josse, tulen, Josse.»

He istuivat venheessä.

Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.

Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.

»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»

Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.

»Soutakaa», sanoi Joán.

»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.

Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina, ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut tuijottaa itse taivaan sydämeen.

»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.

»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.

Huudot häipyivät.

»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me menemme?»

»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.

He laskivat maihin kylän siltaan.

»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.

Ane ei uskaltanut vastata.

Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.

Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä, mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin, kukkavihot kuolleilta alttareilta.

Sitten hän meni kotiin.

»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.

»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.

Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi silmänsä herra Christopulokseen.

»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.

Herra Christopulos vallan hämmästyi.

»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».

»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.

»Olette, hyvin rikkaita.»

»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.

* * * * *

Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.

Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän kauhtanansa viistivät maata.

Kylänvouti otti lakin päästään:

»Hyvästi, herra.»

»Hyvästi, Carol.»

Joán tervehti kaikkia.

Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.

»Hyvästi, Maria.»

Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.

Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin poskia.

He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin» myllylle.

»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli kumartunut eteenpäin, muurin yli.

»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?» samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:

»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.

»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä seisoi.

»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».

»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».

Hän kääntyi:

»Tule, lähdetään kotiin.»

He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:

»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»

Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen suojassa.

Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:

»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»

Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:

»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:

»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.

Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä painui alas.

Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:

»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»

Isä oli vastannut:

»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»

He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.

Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.

Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat olivatkaan Partenonin pylväät! _Siellä_ oli herra Christopulos nyt — omassa maassaan.

Joán kääntyi ikkunaan päin.

Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.

Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului? Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen vaatteittensa välissä... Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat pitkin virtaa...

Ovi aukeni hyvin hiljaa.

Tulija oli Ane.

Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.

Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut silmänsä.

Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.

Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt savikuva.

2.

Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.

Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.

Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan istuessaan täällä jok'ainoa päivä.

Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat puitten varjossa.

Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:

»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»

Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut verensä...

Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut. Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?

Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.

Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo lakastuneet viiniköynnösten alla.

»Joán.»

Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.

»Lippu on saapunut. Se on tässä.»

Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.

»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».

»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald Nissen tunsi satoja —:

»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»

»_Oui, oui, le drapeau de la Norvège_.» [Niin, niin, Norjan lippu.]

Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat ja nauroivat:

»Hei, hei, näytähän sitä.»

Ja muutkin nauroivat:

»Niin, katsotaan sitä.»

»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.

»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.

»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»

Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä päällä auringossa.

»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»

Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:

»Eläköön Norjan lippu — _vive la Norvège!_»

»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko parvi nauroi.

»_Vive le drapeau de la Norvège!_»

Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.

Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.

»Oletteko sokea?» kysyi toinen.