Part 4

Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville, joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan. Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä, ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen istutetuiksi keväiseen multaan.

Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.

»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.

»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä. Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin...»

»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»

Nuori puutarhuri seisoi tuokion.

»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»

He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen vuoro.»

»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..? Ei, vain Algeriassa on palmuja.»

»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.

»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten, ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».

»Sepä oli pitkä aika.»

Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.

»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä, johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»

»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:

»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»

»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».

Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.

»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.

Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.

Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.

Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.

»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle. Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»

»Sitä se ei saa», sanoi Joán.

»Kuka sen kieltäisi?»

Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.

»Herra Dupierre.»

»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».

Hän tempasi auki erään oven.

»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»

»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.

»Norjan.»

»Onko se puhdas?»

»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.

»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin lippukankaan valkealle seinälle.

»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán tuonut.

»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.

»Kiitos.»

»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen. »Pidä sitä.»

Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.

»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.

»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»

»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli levitettyä vaatetta.

»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»

»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti, jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»

»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.

»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán, emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti...»

Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:

»Eihän Joán ole tanskalainen.»

»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.

»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe vuoteeseen, kuten Holstein.

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen kasvoihinsa tummana punerruksena.

Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli puhuttu:

»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»

»Kutka?» sanoi Harald.

»Runoilijat.»

Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta maalarista:

»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa. Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»

Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein, joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa) sanoi:

»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»

Harald hymähti pilkallisesti:

»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»

»Höpsit», sanoi Holstein.

Mutta Harald sanoi hitaammin:

»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»

Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.

»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt, sanoi hän:

»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on talonpoikaiskädet.»

Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:

»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»

»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä...»

»En, Jumalan kiitos.»

Joán sanoi ja tuijotti eteensä:

»Talvisinhan koko maa on valkea.»

Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:

»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»

»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt rauhan.

Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon. Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä, jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.

Harald sanoi hiljaa:

»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun seitsemäntenätoista päivänä.»

Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:

»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin... Taasinge on suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu... Se on ihastuttavaa...»

Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut päänsä.

Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas niin!» ponnahti Harald vuoteesta.

»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.

»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.

»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:

»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle, ennenkuin juoksi tiehensä.

»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.

»Vasta huomenna», sanoi Joán.

Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.

»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»

»Revoir», sanoi hän.

Ja meni.

Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.

Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin silmin vihreihin puihin.

»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».

Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.

»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin, jotka aina olivat kylmät.

Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.

»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.

Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:

»Nyt kai tunnit alkavat?»

Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi unkariksi:

»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»

Nuori nainen hymyili:

»Oletteko unkarilainen?»

»Olen, rouva.»

Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:

»Mistä osasta Unkaria?»

Joán vastasi, ja sanat kompastelivat hiukan: »Unkarin eteläosasta.»

Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa, ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:

»Hyvästi, rouva.»

Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin sanovan kovalla äänellä:

»Puhutteliko hän sinua?»

»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»

Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi suonenvetoisesti käsiään.

»_Hän_ ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.

Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä ikiajoiksi.

»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»

Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat, kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran, ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:

»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»

Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä, tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:

»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»

Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen hänen leukaansa mielettömässä raivossa.

»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.

»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa luokkahuoneeseen.

»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.

»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.

»Hänellä on vieras», sanoi Harald.

Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:

»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat jotakin.»

»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre ansaitsisi».

Josef Aponyi ei tullut...

»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän tuli musiikkisaliin.

Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.

»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.

Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa mukaan.

»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.

»En tiedä.»

»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja soitti soittamistaan.

Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se saapui kaukaa ja hiljaisena.

»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:

»Aponyi on suuruudenhullu.»

Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai uhmasta.

Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein kuin hulluutta.

Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan yli.

Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään, ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:

»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»

Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin hän olisi tahtonut katkoa kielet.

»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.

Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:

»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla 'norjalaisuudellaan'.»

Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:

»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»

»Kansalaisoikeuden?»

»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»

Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se olisi ollut pajuvitsa.

»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.

Sillä kreivinarvosi on unkarilainen.»

Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään koskettimiin.

»No niin, ihmiset _puhuvat_ isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä siitä purista.»

»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun näki Joánin kasvot.

»Sisään», sanoi Joán ja meni.

Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.

»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.

Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.

Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu oli hänen edessään maassa.

Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat molemmat vaiti.

»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.

Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:

»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän metsissämme.»

Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.

»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun ikävöit niin paljon?»

Intialainen käänsi kasvonsa:

»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun _täytyi_.»

»Täytyi?»

»Niin.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:

»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että et puhu.»

Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.

»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi kuin sinä».

Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.

»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»

Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne jälleen puolittain kiinni.

»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»

Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:

»Miksikä minun täytyy?... Me emme _lähde_. Veljeskunta lähettää meidät. Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»

Joán pudisti päätään ja sanoi:

»En ymmärrä sinua.»

Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä opettanut:

»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».

»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät, »päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian myöhäistä».

»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»

»Isänmaassamme», sanoi intialainen.

Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.

»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»

»Aasia?»

Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten hampaitten päällitse:

»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä, niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut koittanut.»

»Päivä?»

Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:

»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.

»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»

Joán oli käynyt kalpeaksi.

»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»

Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin rautainen kruunu.

»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta, ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa. Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on palava kuin roviolla lastut.»

Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.

»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat soraläjiksi.»

Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän sanoi:

»Tiedätkö siis, että te voitatte?»

Intialainen sanoi:

»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»

»Entä teillä?» sanoi Joán.

Prinssi Chira vastasi:

»Meillä on monta vaimoa, jotta _yksi_ ei voisi meitä tuhota. Teidän sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»

Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:

»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»

»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.

»Aasia», sanoi Joán.

»Niin.»

Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri olisi paennut aivoista.

»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.

»Niin, sitä me ajattelemme.»

Joán oli noussut.

»Mutta mitä _sinä_ ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä valkoihoiseen.

Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi, hän sanoi:

»Minäkö? Pikkuseikkoja.»

Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.

Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen hämmennykselleen:

»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»

Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.

»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä häiritse.»

Mutta Joán sanoi:

»Mutta sitten — mitä sitten _tapahtuu_?»

Chira hymyili:

»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki lyhytaikainen on kuollut.»

»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.

»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin kuin äsken.

Mutta äkkiä Chira huusi:

»Joán, Joán!»

»Mitä tahdot?»

Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:

»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen ymmärtäisi sinua.»

Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot ja keltaiset kädet.

»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».

Ja meni.

Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin viereen. Erik istui ja pudisti päätään.

»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi häntä pistänyt.

»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.

»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä »prinssin» toverinsa nimen eteen.

»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.

Äkkiä Joán naurahti.

»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.

»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.

»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»

»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.

»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.

»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.

Erik Holstein istui tuokion:

»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»

Joán nauroi taas ja sanoi:

»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»

»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.

»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.

»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine upotuksineen.

»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.

Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.

Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä. Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen leukansa oli ajettunut.

»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.

Josef Aponyi ei vastannut.

Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.

Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.

»Puhukaa kovemmin, herra.»

Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.

»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»

»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.

Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki vastasivat väärin, kasvot tyyninä.

»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti joukko-osastolle.

»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.

Kaikki nauroivat.

Opettajan silmät kävivät valkeiksi.

»Hiljaa», sanoi hän.

Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.

Hän kääntyi Joánin puoleen.

»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin...»

Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.

Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.

»Jotakin... jotakin isänmaanne asutusoloista?

Esimerkiksi väestön tiheydestä?»

Intialainen oli nostanut silmänsä ja katseli Aponyista Joániin.

Joán oli avannut huulensa vastatakseen.

Mutta Aponyi nauroi jälleen, viisi askelta hänen edessään.

Ja änkyttäen, harminsa vallassa tehden kielivirheitä, sanoi Joán:

»Ich habe die Kenntnissen nicht...»

Ja jälleen hän kuuli Aponyin nauravan — nähdä häntä ei Joán kyllä voinut, sillä keltaiset läikät tanssivat hänen silmissään.

»Kenntnissen!» huusi luutnantti. »Ettekö osaa edes omaa äidinkieltänne?»

Aponyi nauroi jälleen ja sanoi äkkiä, aivan kuin olisi lyönyt miekalla:

»Äidinkieltä? Saksakaan ei ole hänen äidinkielensä.»

Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit huutaessaan eljeniä, hän sanoi:

»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»

»Scheint so», sanoi luutnantti.

Joán ei ollut ymmärtänyt.

»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».

Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana, verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli, juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi! »Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa, kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa... aivan kuin ketjussa nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin...

Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka kylänvouti.

Ja Ane ja äiti.

Sillä hän ei osannut heidän kieltään.

Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.

Hän ei tietänyt jääneensä seisomaan. Hän ei kuullut, että kolme kertaa oli sanottu:

»Professori Dupierre tahtoo puhua kreivi Ujházyn kanssa tunnin jälkeen.»

Mutta kun hän neljännellä kerralla oli sen kuullut, kulki hän ovea kohti ja opettaja huusi:

»Tunnin _jälkeen_. Oletteko tullut kuuroksi?»

Ja hän kääntyi takaisin, eikä hänen järkensä toiminut enemmän kuin sammakon, joka hyppää, vaikka sen pää on hakattu poikki.

Mitään kieltä.

Hänellä ei ollut mitään äidinkieltä.

Yht'äkkiä, istuessaan, hän pani kätensä ristiin eikä sitä tietänyt. Eikä hän tietänyt etsivänsä, etsivänsä, Jumalaa... _Jumalaa_... sitä Jumalaa, jonka hän oli unohtanut...

Yht'äkkiä hän näki kirkon — kotikirkon, ja itsensä. Siltä ajalta. Silloin, kun he olivat riistäneet häneltä hänen isänmaansa. Hän oli rukoillut ja rukoillut ja rukoillut yhä — niin, kaikilla kielillä, joita osasi...

Eikä Jumala ollut häntä kuullut, sillä hän oli kirottu.

Kirottu, niin että oli vailla isänmaata.

Niin oli kai Jumala ottanut häneltä myöskin hänen kielensä, joten mikään hänen rukouksistaan ei voinut kantaa perille.

Eihän hänellä ollut mitään äidinkieltä...

Erik oli koskettanut häntä pariin kertaan.

»Sinunhan täytyy mennä johtajan puheille», sanoi hän, »miksi sinä oikein istut tuolla tavoin?»

»Niin», sanoi Joán eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Sitten hän muisti ja lähti.

Herra Dupierre istui työhuoneessaan, jossa vihreät lasikuvut varjostivat sähköliekkejä.

Hän osoitti tuolia pöydän toisella puolen ja sanoi, katsellen käsiään, joita hän levitteli edessään:

»Kreivi Ujházy, minun on täytynyt kutsua teidät», ja hän lisäsi, silmät kiinnitettyinä Joániin:

»Te —»

Ja keskeytti puheensa äkkiä sanomalla:

»Te kyllä ymmärrätte.»

Joán ei ymmärtänyt.

Herra Dupierre liikehti tuolillaan ja muutti jalkojensa asentoa. (»Tämä oli ikävää, hyvin... sangen ikävää... mutta käykäämme asiaan... sangen, erittäin ikävää.»)

Hän sanoi:

»On tapahtunut jotain — jotain perin ikävää.»

Ja vaikeni jälleen, saamatta vastausta.

Mutta äkkiä harmistuneena (sillä hän tunsi olevansa »kiikissä») hän sanoi vihaisesti ja hyvin kovalla äänellä:

»Ja ymmärrättehän, etten voi sallia mitään pahoinpitelyitä laitoksessani.»

Joán vastasi liikahtamatta:

»Voin jättää koulun nyt kohta.»

Herra Dupierre melkein hätkähti — joko sitten sulasta hämmästyksestä taikka ilosta — ja sanoi:

»Rakas nuorimies... ymmärrättehän että...»

Mutta laskelmien äkkiä käydessä ristiin (Aponyin suku oli laitoksen tukipylväitä, ja herra Dupierre sai kiittää erästä Aponyita unkarilaisesta ritarimerkistään) hän sanoi:

»Minne aiotte mennä?»

Joán vastasi kuten äsken:

»Professori Legat’lla on oppilaita asumassa luonaan.»

Hän nousi — hän muistutti jollakin tavoin tinasotilasta, joka koettaa liikkua:

»Lähden siis tänä iltana.»

Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan hämmentynyt.

»Mutta, rakas nuori ystävä... täytyyhän sentään... teidän herra isänne...»

Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»

Joán oli mennyt lattian poikki.

»Hyvästi», sanoi hän.

Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.