Part 5

Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.

Niin, siis oli päätetty:

Että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän ajatteli vain aivan käytännöllisesti. Pani kokoon erinäisiä tavaroita ja otti käsilaukkunsa. Juomarahat hän voisi lähettää. Erikille ja Haraldille hän voisi kirjoittaa.

Hän meni ulos, laukku kädessään, eikä tavannut ketään.

Eteisessä seisoi intialainen. Hän käänsi päätään.

»Minne menet?» kysyi hän.

»Pois», sanoi Joán, jonka ääni äkkiä värähti hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

Intialainen sanoi vain:

»Mistä te kiistelitte?»

Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.

»Sitä sinä et ymmärtäisi.»

Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:

»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»

Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.

He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.

Sitten Joán sanoi:

»Milloin sinä matkustat?»

»Milloin?»

»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»

»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»

»Minne sitten?»

Intialainen vastasi:

»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»

Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.

Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.

»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran autioksi.»

Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.

* * * * *

Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.

Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli painunut hänen otsalleen kuin varjostin.

Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.

»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.

»Kuinka niin, mestari?»

»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa...»

Herra Legat katseli häntä.

»Mutta... minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo sinun tuskasi.»

Herra Legat nousi.

»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».

»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.

Herra Legat hymähti:

»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»

Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.

3.

Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen halki.

Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.

»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan Münchenissä.»

Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.

»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»

»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät seposelällään hän lisäsi:

»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin puukuva kirkon kuorituolissa.»

Hajamielisenä Joán sanoi:

»Se on totta.»

Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:

»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»

Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.

»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:

»Kuinka te sentään ihailette häntä!»

Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.

»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.

Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä, joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta maanosasta:

»Niin, täällä sitä siis ollaan.»

Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.

»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.

Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:

»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»

Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä, joka oli sammumaisillaan.

»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva

Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».

»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.

Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:

»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse hymyillä ennen kuin kantajille.»

Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta, joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.

Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.

»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap Martinilla.»

»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä, jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»

Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:

»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»

Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen silmäluomensa:

»Prinsessa on liian rakastettava.»

Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa kanssa.

Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät tarjoilivat lihalientä kupeissa.

Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.

Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:

»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä, jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään, tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin variatsioneista.

Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden. Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä hyvin kuin hotellissa.

Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.

Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:

»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:

»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»

Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle vielä kaksi haarukkaa.

Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de Stein sanoi:

»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen olon mieluisaksi».

Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:

»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»

Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.

Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:

»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»

Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.

Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti päätään Joánia kohti ja sanoi:

»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä Bukarestissa.»

Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin rouvan sanovan miehelleen:

»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.

Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.

Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli hotellivuoteita ja junavuoteita:

»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain Romaaniassa.»

»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»

»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.

»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä niityltä, Seinen luota.

Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi pöytäänsä ja sanoi:

»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»; ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta dekadenssista.

»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.

Joán vastasi:

»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»

Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi hänelle suoraan päin silmiä:

»Niin, sen kyllä kuulee.»

Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi Joánille:

»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»

Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:

»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»

Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa kulta lautasliinallaan.

Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi Joánille:

»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»

Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:

»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä nykyä.»

»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester, joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy, lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.

Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä, kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:

»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»

Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.

»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.

Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:

»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme johtaja-asemaamme.»

Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:

»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»

»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:

»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä kuuluisimme siihen joukkoon.»

»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi, kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi...»

Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:

»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»

»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».

Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.

»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».

»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»

»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.

»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».

Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren puoleen ja sanoi hiljaa:

»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»

Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:

»Hän on siis köyhä?»

Prinsessa vastasi:

»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»

Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:

»Mitä herra Collyett kertoo teille?»

Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä, sanoi:

»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta, matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään... sillä täytyyhän toki harjoitella, eikö totta?»

Joán hymyili:

»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»

Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte Melbournesta?»

Henry kohotti kasvonsa.

»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan oikein paista muualla kuin Melbournessa».

»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.

»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».

Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:

»Ja kenet tahdotte voittaa?»

»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.

»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.

Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:

»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat voittaa.»

Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:

»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että toiset tahtovat.»

Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:

»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.

»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.

Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:

»Austraalialainen on viisas.»

Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:

»Maljanne, herra Bizot!»

Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»

Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:

»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette nuo paperit.»

Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja arvopapereista.

Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin taiteilijatovereita.

Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista. Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.

»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»

Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä, aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.

Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan, joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen. Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.

Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen, jota ei tuntenut.

Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.

»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».

Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun mukaan.

Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä — ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.

Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:

»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on todellisia poliittisia suhteita.»

Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:

»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»

»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»

Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.

Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään otteeseen.

»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään pöydän yli.

Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän, tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:

»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»

»Se on totta», sanoi austraalialainen.

Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet nyrkissä — sanoi Joán:

»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»

»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:

»Kuinka te sentään häntä ihailette!»

Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:

»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin paljon.»

»Miksikä niin?»

»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä silloin kai minä lakkaisin soittamasta».

Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:

»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»

Joán sanoi ja kääntyi häneen:

»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»

Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään tärinän.

Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:

»Niin, se on totta — ja merkillistä.»

Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.

»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä kiertuettaan Amerikassa hän lopetti... ja istuutui. Hän ei enää tahtonut.»

»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.

»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan päähän New Yorkista... hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden keskuudessa.»

Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.

»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»

Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:

»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä... sehän on kokonainen murhenäytelmä... nuori mies... nuori mies keisarikunnan ajoilta — ainoa poika... mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»

Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:

»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.

»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen nainen toivoisi tuntevansa».

Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:

»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:

»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti harteitaan:

»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta — että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»

Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.

»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.

»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».

Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:

»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»

Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen toisinaan.

»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»

Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:

»Kreivi Ujházy... en tiedä... te puhutte aivan kuin kummitus jossakin komediassa.»

Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa, kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.

»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli, näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta... keskellä repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»

»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.

Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.

Prinsessa sanoi Jean Roylle:

»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli silloin läsnä.»

»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».

Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki vuositilaajamme».

L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä suinkin oli mahdollista.

Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:

»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»

Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan, eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:

»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista piirustuksistanne, herra Roy.»

»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».

Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:

»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»

Madame de Stein sanoi:

»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»

»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra Haagemester sanoi Joánille:

»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun... kun he vain itse sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti muistelmiaan.

»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa. Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua orkesterinjohtajaksi...»

Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, vastasi:

»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä vieraanaan herra Bizot’ta.»

»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan, aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän ihanasta maastanne.»

»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.

Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.

Ruhtinatar avasi sen.

»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt pari lehteä, alkoi hän nauraa:

»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään hovinaisilleen.»

Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat, kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille, jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.

»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta — hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on harvinaisen musikaalinen.»

Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen kasvoihinsa.

Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri kansakuntien naurettavuuksia.

»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä, »tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan... Katsokaapas, kreivi Ujházy, katsokaapas.»

Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.

»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».

Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään. Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.

Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit, jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia naisten ja herrojen olkapäitten välitse.

»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa taiteelle.»

Jean Roy nauroi:

»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».

»Jean...»

Mutta Jean Roy jatkoi:

»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana...»

Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi samassa nauramasta.

»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».

»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.