Part 14

»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?» Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän pyysi kaupanhoitajaa tuomaan _riittävästi_.

»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.

»Niin, isä.»

»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen taskussa.

»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt kasvonsa.

Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.

... Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan. Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.

Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.

»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»

Gerda ei katsonut häneen.

»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.

Joán seisahtui.

»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.

»Raskasta?» toisti tyttö.

»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat samalla äänellä.

Gerda nyökäytti päätään — kerran.

Ja Joán sanoi, kiireesti:

»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä pois.»

Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.

Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:

»Teidän sisarennekin...»

»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.

»Niin, tarkoitan... tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille niin paljon raskaita ajatuksia.»

Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.

»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.

Ja sitten hän lisäsi äkkiä, toisella äänellä: »Tekin omaanne.»

Silmänräpäyksen seisoi tyttö kuin kaatumaisillaan.

Sitten hän sanoi, ja sanat tulivat vaivalloisesti, mutta ne tulivat selvinä.

»Ei se sitä ole, että hän kuoli.»

»Mitä sitten?»

Gerda oli puolittain kohottanut kasvonsa.

»Että hän oli ottanut kantaakseen sellaista mitä ei jaksanut.»

»Gerda», sanoi Joán ja tarttui hänen käteensä — ja samassa tyttö oli vastannut hänen puserrukseensa kuin hukkuva.

»Tahdotteko ehkä kaataa laseihin, rouva Raabel», sanoi Gerda lääkärinrouvalle, joka kynnykseltä lähetti katseen kauas yli viuhkansa. »Kaupanhoitaja auttaa teitä», jatkoi hän ja meni pois.

Rouva Raabel alkoi kaataa laseihin, Joánin jäädessä seisomaan.

Rouva Raabel puhui noista ihanista laseista:

»Niin, tässä talossa kootaan tulevaisuutta varten. Nämä lasit on hankittu Höjerupista.» Hän nauroi: »Se on kai jonkinlainen kiitos hovijahtimestarille avusta...»

Mutta äkkiä hän hypähti asiasta toiseen ja sanoi:

»Nyt on ehkä aika, olisi kenties aika — saada vähän musiikkia.»

Joán, joka tuskin oli kuullut, sanoi:

»Emmekö ole saaneet jo liiaksikin musiikkia, rouva?» — ja meni. Rouva Raabelilta läikähti hopeatarjottimelle...

Pastori seisoi yksinään erään ikkunan luona

»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki hänen kasvonsa.

»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän lisäsi:

»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».

Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:

»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin mielellään ja hän auttaa kauniisti.»

»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan käydä turhaan.»

Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui kuitenkin:

»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette tänne takaisin — —»

»Tulen takaisin?»

»Niin...»

Pastorin äänensävy vaihtui:

»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn...»

»Tehdä hyvän työn?»

»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on... on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»

Joánin huomio oli herännyt.

»Niin.»

Ja äkkiä hän sanoi:

»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)... »mutta mikä sitten on hullusti Höjerupissa?»

»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme edessä...»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kreivitärhän on... niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt _hänen_ maakseen...»

»Jäänyt...»

»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista oloista... ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes Höjerupiin — —»

Joán tuijotti eteensä, ilmaan.

»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»

»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde voi niin monella tavalla särkyä.»

»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi... Mutta täällä...»

Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.

»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»

Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.

Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.

»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.

Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat...

»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.

»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.

»Johansenille», sanoi rouva ja meni.

»Mitä se voi olla?»... Pappi näytti levottomalta.

»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.

»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»

Laulu kuului yhä:

Tanskassa kaikuu sydämen kieli, ja vilpitön on sen miesten mieli. — — — — — — — — — — Tanskass' on lempi hehkuvainen, rauhassa kypsyy kultaomenainen, ja viisasten kivi on siellä vain — —

Joán Ujházy kuunteli vielä...

2.

»Mitä se oikein on?»

»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen kansanopistonjohtajalle.

»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.

»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.

»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä meidän on käytävä».

Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:

»Sitähän me juuri toivoimmekin.»

Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:

»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»... Ja hän alkoi kulkea nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva Laarentzenille:

»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan... sellainen ehdotus kuin tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen, se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi olla mukana kokoamassa — — —»

»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan viholliset esiin».

»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt kuulutte oikeistoon...»

»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen kultareunainen lasi kädessään.

»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin nauraessa:

»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»

Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:

»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että heidät saa nähdä.»

»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.

Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:

»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta koskaan ole saanut vastakaikua.»

»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.

»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi kansanopistonjohtaja.

Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:

»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»

Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.

»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka seisoi kädet taskussa.

Mutta Raabel sanoi:

»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»

Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.

»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.

»He _puhuvat_», vastasi Erik.

»Mutta mistä?»

»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on tässä maassa politiikkaa».

Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi, että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa periaatteissa.

Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan kuin puikko.

»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me marssimme suoraan linnoitukseen... Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin, »minä vastaan sanoistani».

Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen olkansa yli:

»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»

»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan käsissään.

»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto». Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt, väestöä soveliaasti valmistettaisiin.

»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja. »Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa pettänyt.»

Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:

»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»

Kansanopistonjohtaja suoristautui.

»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut _oma_ tarkoituksensa pienen Tanskanmaamme suhteen».

»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja leikkaa varvas.»

»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».

»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa pilveä. »Minä en sitä näe.»

»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».

»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme isänmaan puolesta...»

Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle korvatillikan.

»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»

Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.

»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.

»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja kauempana huoneessa naurettiin.

Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja samalla äänellä kuin ennenkin:

»Mutta mistä he puhuvat?»

Gerda vastasi:

»Vain politiikasta», sanoi hän.

»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.

»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.

»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»

»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen äänensä soinnista.

Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:

»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse _asia_ se — »

»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.

»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat meitä vastaan», sanoi Laarentzen.

Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin sanoi:

»Missä sitten, tehtailija?»

Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.

»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien asiain merkkinä».

Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.

»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli matiksi. _Sen_ miehen kyllä Raabel hoitaa.»

Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana, hikoillen tyytyväisyydestä.

Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:

»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa kuin kavalluksen...»

Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun mies kääntyi, kuiskasi hän:

»Sinä siis _olet_ hullu?»

»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän kanssanne».

Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.

»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».

»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».

Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:

»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään. »Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin talonpoika on radikaali.»

»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.

»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä kuin tohtori».

»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta. Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»

»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon ainoan sanan kuin kiven.

Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin, jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat jonkinlainen keino.

»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan edellä».

Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.

»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».

»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.

»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja sinä tunnet sen naisen».

»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.

Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.

»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».

»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä sitä.»

»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen. »Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»

Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän, poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään epäterveestä vaikutuksesta...

Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:

»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti kantapäillään ja sanoi Joánille:

»Mistä Madame puhuu?»

»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme ymmärrä».

»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».

»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan, mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen... Täällähän terve järki on kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»

Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois Madamen luota.

»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla. Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.» Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä. Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää meistä huolta...»

»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta. Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan. Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota vastaan taistelemme...»

Hän nauroi.

»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»

Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette omasta rakkaasta isänmaastanne?...»

»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.

»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee kosmopoliitti, se on selvää...»

Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi puhua kaiken, hän sanoi:

»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai, Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta? ja jos _minulla_ olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle vain tyttäriä — soisin... mutta sellaistahan ei voi sanoa... soisin hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet...»

»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole taipumusta liikatunteellisuuteen».

»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on veren peittämä».

»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.

»Se on esi-isieni veren peittämä.»

Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.

»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset... Ja toinen rotu, toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus... Meidän taipumuksemme eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä pyörryttää leikkaussalissa... Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.

Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen paidanrinnuksensa takana —:

»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole ymmärtänyt sanaakaan.»

Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.

»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.

»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.

»Pässinpää», sanoi tohtori.

Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.

»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka ei mahda olla yksinomaan hauska.»

»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi matkalla».

»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan kulissien takana niinkuin täällä. _Minun_ kävi teitä sääliksi.»

»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.

»Minä ihailen teitä, _minun_ hermoillani ei olisi päästy kappaleen loppuun sen — samppanjametelin aikana.»

»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.

»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.

Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.

»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»

»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.

»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän jatkoi:

»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»

»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.

»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on sotkeutunut.»

»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».

»Ei voimia?» toisti Joán.

»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»

Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.

Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti aihetta ja siirtyi Gerdaan:

»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja kaupanhoitajan välissä.»

»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.

Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».

»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen ketjuun...»

»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.

»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi yhtymisen tien...»

»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.

»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.

Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja Haackea:

»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»

»Tietääkö kandidaatti sen?»

»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa linnoittamista.»

Raabel oli kääntynyt ja nauroi:

»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».

»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä välähtivät puhujaa kohti.

Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:

»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista, että hänen paikkansa ei ole... siinä, missä se on... »

Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.

»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta nuorisoa on vaikea... hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä... mutta kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta seikkaa huomioon?»

Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi lujemmin:

»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri vivahdukset.»

Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:

»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään hyvää.»

Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:

»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»

Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi soittanut kelloa.

»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»

He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin oli noussut whiskylaseineen.

»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».

Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka oli pistänyt päänsä esiin:

»Kas, _siinä_ puhui päämaja.»

Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.

»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»... hän sylkäisi rotanhampaittensa lomitse.

»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.

»_Siinä_ kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli mennyt ruokasaliin.

»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.

»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän _on_ siellä».

Kuului pianonsoittoa.

»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt...»

Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.

»Mutta se minun pitää _nähdä_», sanoi rouva Jespersen ja meni.

»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä kyllä tulee kestämään...»

Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.

»Hss.»

»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»

Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:

»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten? Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana.... _siinä_ on jumaliste keskus... puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä vaarasta ja siitä vaarasta?»

»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.

Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena Beethovenin sonaattia.

»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa...»

Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän sanoi ja joi taas:

»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni — minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron perään... sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin pitää, kun kerran on miehenpuoli... Mutta serkkuni, hän on oikea Odd Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme, no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»

Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen eteläjyllantilaisen kanssa.

»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta taloa Skiven varrella».

»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.

»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki, että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:

»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven varrelta.»

»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea, maamiehet.»

»Hss», sanoi tehtailija.

»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön ihmiset vaikenemaan, tehtailija».

He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille tuttavallisesti:

»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat tulla liian paksuiksi.»

Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan, ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.

Sitten hän nousi.

Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.

Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.

He soittivat yhä.

Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.

Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä hänen kasvoillaan.

»Neiti Gerda», sanoi hän.

Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt värähdystäkään.

»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.

Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.

Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:

»Nyt ette saa itkeä.»

Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta, hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.

»Miksi itkette?» kysyi Joán.

Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton ja voimaton.

»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.