Part 15

»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi tupakkakauppias irvistellen.

»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas keskustelua »Söndenaan» kanssa.

Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna — kauppiaan äänen kutsumana.

Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.

Pastori seisoi maisterin seurassa.

Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:

»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»

»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».

»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään hyvin harvinainen kunnianosoitus.»

»Niin, juuri siksi.»

Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:

»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»

Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:

»Se on koko _minun_ elämäni summa.»

»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».

»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan — »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»

Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.

»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.

»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».

Ja hän lähti Johansenin mukaan.

Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:

»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»

Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.

»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.

Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:

»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»

»Oman itsensäkö?»

»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko...»

»Mutta sitten?» sanoi Joán.

»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia, ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin — nauroi hänet ulos...»

»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»

»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut. Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta, mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän _vaikenee_ — eikä jaksa enää...»

Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:

»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»

Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi kuin itsekseen.

»Täällä on niin paljon epäröiviä.»

»Se on veressä.»

Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:

»Oi, eräs asia juolahti mieleeni... teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy, saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen. Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa... Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»

»Hamletia?»... Joán hymyili vaistomaisesti.

»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe — tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»

»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.

»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa...»

»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.

Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.

»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei ollut ottanut häntä?»

Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen _pappina_ pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.

»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa pohjaltamme esteetikkoja.»

Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:

»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»

»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en ole oikeastaan kuunnellut».

Ja hän kiirehti lisäämään:

»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä kattolampun alla.

Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.

»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille, »salonkimustalaisellakin».

»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»

Gerda seisoi nojaten tuoliin.

»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.

He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin kumartuneena:

»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»

»Minkä sitten?»

»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»

»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.

Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi selkäänsä pianon ääressä.

»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».

»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.

»Kuinka kaunis se on!... » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se olisi painanut liiaksi.

»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.

»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan kasvot.

»Pidän.»

»Minkätähden?»

»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.

»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli sitä iloisen tuntijan tavoin.

»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.

»Harvinainen», sanoi pappi.

»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»

Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin tarkoituksen mukaan:

»Hän kaatui kaksintaistelussa.»

Gerda oli kohottanut katseensa.

»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»

»Sai surmansa?» huudahti Gerda.

»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.

»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain _eräälle_, »maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».

Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin sipulia.

Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi seurannut pianon säveliä:

»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa elämän onnen kuolemalla.»

Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut heidän luoksensa.

»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja kumartuneena eteenpäin.

»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan kirjaa.

Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja sanoi:

»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita olosuhteita.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».

»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.

Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä kehyksiin:

»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de Maupassantin ystävä... »

»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.

»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä vuosina.»

»Oletteko _te_ lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.

»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.

Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman arvon vuoksi:

»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»

»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.

»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen. Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin hänen sormeensa.

»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla puoleksi vihaisella äänellä.

Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka käden varassa:

»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät järkensä.»

»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin ulkomailla eletään.»

Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.

»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:

»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»

Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.

»_Meidän_ runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on siinä vain niukalti uutta.»

Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:

»Nukutko, Gerda?»

»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa Ruususen lailla».

Joánin kasvot värähtivät.

»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.

Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:

»Niin, kyllä sen tuntee, _missä_ todelliset musiikkiarvot ovat», ja ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:

»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»

Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti, monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan patsaan tavoin.

Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.

Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:

»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»

Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:

»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»

Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli leukoijavihkoineen, sanoi:

»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme _jotakin_. — Hiukkasen», lisäsi hän.

Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti sanomaan:

»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät...» Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen yhteistyö, saattoi jatkua.

Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:

»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»

»Mitä?»

»Mielipidettänne», toisti Joán.

Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena tuolin sisään, sanoi:

»Mielipidettä... minulla ei kai ole mitään mielipidettä... sellaista vain, mitä ajattelen...»

»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin iloinen. »Ruusunen.»

Mutta sitten hän sanoi:

»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»

Ja katsoen eteensä hän jatkoi:

»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi mielipidettä... täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä pääse kasvamaan.»

»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»

»Nauravat?»

»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta hymy voi tehdä saman asian.»

Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:

»Rakas ystäväni.»

Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.

Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään, jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä — Garcia.

Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.

»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»

Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.

Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen...

Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.

Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon, kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan.

Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin...

Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti, että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi: Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin ystävä olisi tahtonut keskeyttää:

»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»

Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat, ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa... ja Erik rupesi nauramaan, joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen hänet.

Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:

»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»

Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun, oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä vieraita.

Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat, hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:

»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»

Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:

»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:

»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»

Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut päänsä ja sanoi:

»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»

Gerdan silmät olivat ummessa.

Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:

»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»

Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»

»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.

Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.

»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.

Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.

»Mitä se mies on juonut?»

»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.

»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»

Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.

He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu käsi oli liivin kainalossa.

Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea...

Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin vastaan...

Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa — sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo — Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi...

Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.

»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»

Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.

»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.

»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.

Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä ei mitään tapahtunut?)

»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».

Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:

»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»

»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.

Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.

Masurkka oli päättynyt.

Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.

»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»

Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.

Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.

»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.

Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.

Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:

»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»

»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.

»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun», sanoi herra Raabel imarrellen.

Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.

»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.

Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli perustanut työläisnaisia varten.

Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:

»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään hullusti...»

»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».

Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:

»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»

»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita... pikku Kööpenhaminoita...»

»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään mukaansa...»

Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä välähtelivät omituisen epävarmoina.

»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»

»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti kantapäällään ympäri.

»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi kelloseppä Holsteinille.

Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan työläisoloista, sanoi:

»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»

Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he kuuluisivat mieluummin... _sinne_, missä hallitus on luja ja missä liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:

»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»

Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:

»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin, niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.

He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi Holsteinille:

»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari, mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme, joka pitää naurun raikkaana joka päivä...»

Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja sanat kuin fonografissa:

»Kas nyt Johansenia... kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä...»

»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen olla omiensa puolella... kun he kerran myyvät samaan hintaan... ja olla isänmaallinen...»

Samassa puuttui Ussing puheeseen:

»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa...»

Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.

»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi _ostaa_ palvelemaan suurta päämäärää.»

»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:

»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»

»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja, ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»

Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:

»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa... missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»

Äkkiä hän rupesi nauramaan.

»Ja vaara — vaara... Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä luin äskettäin... eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole, kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu: kuolemaa _ei ole_ — sillä hyvä... Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole myöskään, kun emme näe sitä.»

Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet, kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien miehestä toiseen.

Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:

»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.

Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.

»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».

»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä... »sitten emme ehkä enää koskaan näe toisiamme».

Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.

»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»

Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:

»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»

»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».

Hän tarttui papinrouvan käteen.

»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.

»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»

Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului kandidaatti Ussingin huuto:

»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»

Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.

»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua, jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»

»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät. Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme, ja _se_ kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille kaiuttaa vanha tanskalainen soitin...»

Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä. Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet hänen korviinsa.

Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.

»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava vieraita lahjoja... Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus ... niin, ystävät, ja tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»

Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.

»Niin, te rakkaat ja uskolliset... teidän oikeutenne se antaa teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»

Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:

»Vahti seisoo jumaliste komeana.»

Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:

»Mitä tarkoitatte?»

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut: